---

Minä en ole kirjoittanut mitään piiitkään aikaan... Eilen musiikkiopistolla oli suuri joulukonsertti jossa minä soitin Kabalewskia. Möhelsin vain kaksi kertaa, molemmilla kerroilla siksi, kun erehdyin ajattelemaan kesken kappaleen. Minulla on kipeä käsilihas. Mur.

Littinokkaiset koirat eivät välitä porsuista.

Tänään ikkunani ohi loikki lähes ihan oikea porotokka. Niitä oli oikeasti varmaan sadoittain, ja erään miehen koira ajoi ne liikkeelle. Jos niiden jalkoihin olisi joutunut niin hui hui. Itseasiassa tein porohavaintoja jo aiemmin tänään kävelyttäessäni lemmikkikoiraa. Teillä oli nimittäin hyvin paljon sorkanjälkiä. Siellä oli myös jänisten ja oravien ja suuren koiran jälkiä, ja nyt siellä on ehkä myös Maisan jälkiä. Minä en kyllä tiedä, onko poroilla sorkat...

Eräs vaaleahiuksinen nainen meidän työpaikalla, jonka työnkuva ei ole ihan sama kuin minun, sanoi, että se aina sekoittaa minut, tämän ihmisen, ja vielä erään kolmannen. Eikö olekin hurjaa. Näinkin voi siis tapahtua.

Meillä on maailman paras kuoro..

Minulla oli tänään paljon koulua. Kokonaista kolme tuntia. Sain tehtyä viimeisen, pakollisen lukiokurssin kokeen tänään, ja kaikki tehtävätkin olin tehnyt, joten nyt on periaatteessa kaikki ihan hyvin. Ellei jotain ole unohtunut.

Meidän kuoromme alkaa jo hyvää vauhtia kuullostaa joltain, mikä on sekin hienoa. Eiköhän siitäkin saada esitys leivottua itsenäisyyspäiväksi. Kunhan en itse joutuisi suorittamaan koko ohjelmaa, mitä sinne on järjestetty.

Sunnuntaiaamun tarinat

Minä heräsin tänäaamuna, niinkuin minä hyvänsä muunakin sunnuntaina katsomaan lastenohjelmia. Tänä aamuna joku tyhmä oli kuitenkin siirtänyt kelloja, ja minä olin, usko tai älä, tunnin etuajassa! Tämän takia minä jouduin katsomaan Teini-ikäisiä mutanttininjakilpikonnia, ja sanonpa vaan, että se on mahdollisesti huonoin lastenohjelma mitä on olemassa. Luulen itseasiassa, että maikkarin kello oli edelleen normaaliajassa, ja vain ylen kello oikeassa, sillä ainakin Pokemon näkyi tänään myös tuntia liian aikaisin.

Koska olin varhain hereillä, ehdin myös näkemään sunnuntain aamupikkukakkosen ensimmäiset ohjelmat. Ensimmäiset ohjelmat aliarvioivat ihan minkälaista hyvänsä lastenohjelmien kuluttajaa, niin huonoja ne yleensä ovat. Olikohan se nyt jotain Mimi ja Kuku mikä tänäaamuna tuli ensimmäiseksi... Nimi vaikutti lupaavalta, mutta sitten sieltä tulikin kaksi räikeästi maskeerattua jotain... Toinen kai esitti mollamaijaa ja toisella oli villalangasta tehty tukka. Minä en ymmärrä, minä ne ihmiset siinä ohjelmassa ovat. Ovatko ne siinä tanssijoina, laulajina vai näyttelijöinä? Mistä tuollaiset ihmiset on repäisty tekemään lastenohjelmaa? Vaikka toinen niistä sentään oli tehnyt ne viisut, mitä siinä ohjelmassa esitettiin, niin minä en voinut katsoa sitä. Niin surulliselta se näytti.

Urpoa ja Turpoa ei muuten näy enää aamuisin. Eräänä aamuna pari viikkoa sitten huomasin nukkuneeni Urpon ja Turpon yli, ja tulin surulliseksi. Sen takia olen nyt koittanut herätä ajoissa, mutta ei niitä kai enää näy ollenkaan.

En ole muuten koskaan ennenkuin nyt älynnyt, että viidakkomuumi ja villieläinmuumi liittyvät jollakin tavoin yhteen. Olenhan minä sen varmaan tuhat kertaa nähnyt, mutta en ole älynnyt. Jos joku tietää, mitä viidakolle viimein tapahtuu, niin juonipaljastuksia otetaan vastaan. Pelkään näet, että en näe jaksoa jossa tämä käänne tapahtuu.

Ponitarina

Minä kävin eilen heppatallilla rapsuttamassa ponia. Poni oli ainakin yhtä kiva kuin aiemminkin, ja minä olin ponille yhtä allerginen kuin ennenkin. Minä pidän poneista! Ponit ovat ihania ja pörröisiä ja lutuisia karvanassuja!

edit: lisäsin kuvan! Oi voi mikä poni!!!

Kenetköhän minä nyt saan kimppuuni...

Menin jälleen vaihtelun välttämiseksi penkomaan eräitä suosikkinettilevykauppojani. Tarkastaessani kyseisten puljujen uutuuksia, huomasin, että suurinpiirtein jokainen minun entinen suurista suosikkibändeistäni on julkaissut jotain uutta. Täysin minun tietämättäni! Apulannan uuden levyn (jonka nimi on nähtävästi Kuutio) julkaisupäivä on 5.11 eli ihan pian, ja lisäksi se on myös kesällä julkaissut jonkun ep:n. Tämä on hyvin hämmentävää, sillä yleensä minä olisin tiennyt tämän asian jo ainakin maaliskuusta asti...

Samoin on tehnyt myös The Rasmus (jonka julistetta en ole vieläkään kuorinut ovestani pois), tosin sitä levyä olen jo käynyt kaupassa hypistelemässä. Huhhuh, kun voisi enää yhtään vähempää kiinnostaa. Minun täytynee kääntyä YouTuben tai NRJ:n puoleen, niin saan ehkä selville, mitä moskaa nämä levyt sisältävät.

---

No hyvä on, myönnetään. The Rasmuksen kuuntelukelpoinen musiikki on tehty ennen vuotta 1998. Ehkä tämä vetoaa johonkuhun minua teinimpään, mutta itse en tiedä, mitä tekisin koko levyllä tuota kyseistä diipadaapaa. Ehkä siitä voisi niksipirkan ohjeilla taiteilla joulukuusenkoristeen.

Kummia asioita ikkunassa

Tällainen asia näkyy minun ikkunastani tänä yönä. Hiivin kotiin hyvissä ajoin puolenyön jälkeen ja olen menossa nukkumaan, mutta joen toisella puolella näyttäisi olevan valtava nuotio. Siellä siis palaa jotain (oikean puoleinen valo) ja nyt siellä on myös poliisiauto. Hetken kuvan ottamisen jälkeen paikalle ilmestyi paloauto, minkä jälkeen tuli myös toinen paloauto, ja öinen valoshow jatkuu ja jatkuu.

Minä olen utelias possu, joten kävin joen rannalla (omalla puolellani rantaa) kameran kanssa kurkkimassa. Kameran yökuvaustoiminto on mahtava. En ainakaan saanut kuvattua sitä sienen muotoista pilveä, jonka paloauto nostatti palavasta kohteesta, jota nuuskimisreissun jälkeen epäilen autoksi. Odotan innolla aamua: menen töihin kymmeneksi.

Muovailuvaha-animaatio

Minäkin tahdon tehdä vahanukkeanimaation! Meillä on ilmaisutaidon tunnilla tulossa hieno sammakkoanimaatio, mutta minä tahdon tehdä niitä lisää! Minä tarvinnen oikean videokameran sitä varten, sillä kuvaaminen pikkukameralla on hieman heikkoa. Lisäksi tarvitsen jalustan ja paljon muovailuvahaa (enemmän ehkä kuin pienen ämpärillisen).

Osaako joku kirjoittaa "Soren Kierkegaardin" etunimen oikein tietokoneella?

Minä olen lukenut jo kokonaista kaksi jaksoa Full metal alchemistia. Saa taputtaa. Se on ihan leppoisaa ja kepoisaa luettavaa Kierkegaardin rinnalle. Ennen kuin kirjasto meni remonttiin, lainasin sieltä valtaisan kasan Ilmari Kiannon teoksia. Koska Kierkegaard on Kiannon jälkeen aakkosissa seuraava, ja koska Kierkegaard on Kierkegaard ja lisäksi ärsyttävä, niin mukaani tarttui myös "Viettelijän päiväkirja".

Viettelijän päiväkirjan salaperäinen viettelijä piirittää nuorta tyttölapsta tämän huomaamatta, ja hivuttautuu vaivihkaa tämän elämään. Hän hankkii tietoja, urkkii ja vakoilee... Sitten hän alkaa kävellä tyttöä vastaan. Tyttölapsi (nimeltään Cordelia) kaiketi hurmaantuu viettelijään, jolloin viettelijä muuttuu täysin välinpitämättömäksi, ja tyttölapsi menettää järkensä. Tai mistä minä tietäisin, en ole vielä lukenut niin pitkälle, mutta viettelijä tuntuu olevan kovin varma itsestään.

Tavallaan se näyttää aika paljon joltain kummalta pedofiiilisedältä.

Mandarhino!

Olen muutaman päivän ajan tehnyt ja askarrellut elokuvaa mandariinin kuoriutumisesta. Olen lisäksi saanut selville, että Movie makerilla voi oikeasti tehdä juttuja. Askarrellessani keksin ratkaisun ilmaisutaitoryhmämme tyttärien ongelmaan: nämä siis halusivat kuvata pienen hiiren ja suuren leijonan samaan kuvaan. Kävi ilmi, että niin ei voi tehdä kuten he olisivat halunneet. Olen kuitenkin keksinyt ratkaisun, joka ei ole ehkä yhtä tekninen eikä hieno, mutta joka toimisi kyllä lukion ilmaisutaitoryhmän elokuvassa.

Sain idean tähän katsoessani sunnuntaina (ainoa vapaapäiväni) SF-filmin mustavalkoista Seitsemää veljestä. Siinä on kohta (joka tavallaan on siinä kirjassakin) jossa Simeoni "kohtaa itsensä Lucifeeruksen". Lucifeerus näyttää Simeonille kammottavan huomispäivän. Leffassa tämä on toteutettu niin, että Lucifeerus (ihminen karvaisessa lumimieshaalarissa) ottaa Simeonin reppuselkään. Sitten he kiipeävät korkealle, kallioiselle kukkulalle ja Lucifeerus heiluttaa käsiään. Siten ilmestyy läpikuultava kuva ohikiitävästä kaupungista. Lopuksi Simeoni mätkähtää sammaleeseen (hihhih). Tällaisen minäkin osaisin tehdä Movie Makerilla!

Jollakin muullakin on kissa nimeltä Fidel.

Hyi hyi. Jokin kyllä haisee...

Meidän ilmaisutaidonopettaja eli äidinkielenopettaja oli sanonut eräille tyttölapsille ryhmässämme, että "hmm, jos te aiotte noin kuvata, niin sitten kyllä tarvitaan joku poika kuvaamaan se, ette te itse osaa." Kysymys oli tilanteesta, jossa henkilöt aikovat näytellä hiirtä ja leijonaa, ja nämä pitäisi siis saada eri kokoisiksi. Minä olen sitä mieltä, että jos tämä on ylipäätään meidän tiloissamme mahdollista toteuttaa, niin sen osaa kyllä tehdä silloin kuka hyvänsä. Jos ei tiedä, niin voi kysyä siltä fysiikan opettajalta, joka on myös se yläasteen parempi viestintäopettaja.

Ei mitään fiksua.

Minun lukiourani on käytännössä katsoen paketissa. Enää puuttuu vain se pakollinen maantiedonkurssi ja opokurssi. Totesin kylläkin, että kaikki tarpeellinen tieto biologiasta ja maantiedosta opetetaan peruskoulussa. Lukion pakolliset kurssit voisi näinollen julistaa ajan haaskaukseksi. Tähän johtopäätökseen tulin yrittäessäni etsiä tietoa erilaisista suotyypeistä lukion biologian kirjoista, mutta mistää tällaisesta hyödyllisestä ei siellä mainita halaistua sanaa. Ilmeisesti lisäksi nukuin ala-asteella sen tunnin, jolloin nämä käytiin läpi.

Liimasin viikolla kasviooni vanamon ja keltakannusruohon. Nyt pitää mapittaa kaikki kesän aikana kuivatut vihannekset, kun elämä viimein on ohi. Ensikesänä ohjelmassa ovat puut ja heinät ja ehkä sammaleet, mutta pitää vielä katsoa. Tarkastelin palkkakuittiani ja totesin, että minun työstäni ei makseta. No, huviksenihan minä siellä... Olisikohan liian aikaista ripustaa jouluvalot?

Meillä oli yhden norsun kanssa synttärit, ja saimme paljon synttärilahjoja. Minä sain maailman hienoimman peilin, josta narsistin kelpaa itseään ihailla. Sain myös paljon muuta: nallekarkkeja, pikkuauton, opiskeluvälinesetin, hopeisia lautasliinarenkaita ja mukeja. Voi niitä kaikkia norsujani!

Minä voisin siivota huoneeni, niin mahtuisin asumaan siellä synttärilahjojeni kanssa.

Ai niin. Ilmoittauduin kuitenkin mukaan lukion ilmaisutaidon kurssille, jolla en ole ollut kuin jo kaksi kertaa.

Luppakorva ei pidä Bachista

Luppakorva ei pääsääntöisesti pidä mistään, mitä minä soitan, mutta Bachia se kerrassaan inhoaa. Bachille se nimittäin viitsii ulvoa, vaikka sitä kuuluisi vain CDltä.

Olen omiin soittamisiini liittyen kuunnellut Bachin Partitoja ja sonaatteja (tässä on Partita no.2, ensimmäinen osa), joita levyllä soittaa Shlomo Mintz. Shlomo on levyn kansivihkon mukaan ollut tällä videolla soittavan Itzhak Pearlmanin oppilas. Siksi se ehkä soittaa hyvin.

Itzhak Pearlman on kaiketi kaikkein paras viulunsoittaja. Tai ainakin toinen niistä kahdesta parhaasta. Pearlman itse on ollut Ivan Galamianin oppilas. Ivan Galamian puolestaan on se mies, joka on tehnyt soitto-ohjeet minun sonaatteihini ja partitoihini, ja jonka tekemää viulunsoittokirjaa luin eräässä vaiheessa kuin raamattua. Nyt se kirja on kirjastossa ja kirjasto on kiinni.

Minulla on metrin pituinen metallinen ja kimmeltävä soitin pianotunnilla.

Hohhoijjaa... Leivon sämpylöitä. Huomenna on äidinkielen esseekoe, ja olen tänään lukenut filosofiaa. Tänään on erään mörön synttärit. En kerro kenen.

Paikallinen kansalaisopisto lähetti minulle opintotodistuksen, jota joskus sieltä kinusin. Oli kyllä hienosti dokumentoitu tapahtumat vuodelta 1997, mutta viimevuoden opinnot eivät ollet kaikki kirjattuna. Kuka samperin tohelo siellä askartelee... (Minä kyllä tiedän sen, se oli nimittäin laittanut nimensä lappuun.) Lisäksi siinä oli hienosti kirjattuna minun kaikki piano-opintoni...

Pianotunnitkin alkavat siis jälleen ensiviikolla... Kaivelin eräänä päivänä soittimen ylös kuopastaan, ja löysin jopa kesäläksyni, joita olen oikein tiiviisti harjoitellut. Onneksi pianonsoitonopettaja ei ole kovin häily tapaus.

Äidinkielen koe, josta minä en ehkä tiedottanut vielä ihan jokaiselle.

Perjantaina oli tekstitaidon suuri koe. Minä en pitänyt siitä lainkaan! Siinä oli ihan sysityperät aineistot: katkelma Tuntematonta sotilasta, pätkä jotain muuta romaania, jossa oli eräänlainen lainaus Tuntemattomasta sotilaasta (äidinkielen kirja nimittää tämäntyyppistä lainausta alluusioksi, mutta minä en osaa käyttää sitä sanaa lauseessa), ja RAY:n mainos, joka niinikään alluusioi Tuntematonta sotilasta. Tuntematon sotilas on jo niin tuhannen kulunut, että se joutaisi kokonaisuudessaan pyyhkiä pois eksistoivien kirjoista.

Rakas rehtorimme päätti heti kokeen aluksi olla fiksu, joten hänpä näin virkkoi, näin hän sanoi ja totesi: "Koepaperiin saa tehdä merkintöjä, mutta ei paljoa, ja vain lyijykynällä, sillä niitä käytetään myöhemmin opetusmateriaalina." Näinpä minä, kynävammainen, päätin sotkea tehtäväpaperia ihan olan takaa, ja tein merkintöjä ja alleviivauksia jopa niihin aineistoihin, joita en itse käyttänyt lainkaan.

Äidinkielen koe ei tuskin hyväksyisi sanaa eksistoida. Minä pidän eksistoimisesta paljon enemmän kuin Tuntemattomasta sotilaasta.

Nyt on sunnuntai ja minulla on likainen tukka.

Ontelovika.

Minussa on ontelovika. Nenä, suu ja korvaontelot ovat kaikki möhnäisiä ja kipeitä. Mietin jo tänään, menisinkö tapaamaan kouluterkkaria, mutta koska minulla oli oppitunti, menin sinne. Ontelovika pahentui illan kuluessa niin, että en ole varma, voinko huomenna tehdä töitä.

Saan ehkä uudet silmälasit huomenna, niin sitten näkeekin jotain!

Minun silimälasit!

Minä kadotin silmälasini noin kaksi viikkoa sitten. Otin ne pois päästäni tiistai-iltana, mutta keskiviikkoaamuna niitä ei enää ollut. Tämän jälkeen koko talo käännettiin ympäri, mutta niitä ei enää ollut. Noin kahden viikon etsiskelyn jälkeen totesin, että niitä ei löydy. Kävin tänään tilaamassa uudet, koska kuitenkin tarvitsen rillejä opiskeluun ja autolla ajamiseen.

Asuinpaikkakunnallani on kaksi silmälasikauppaa, joista toinen on ihana ja toinen kamala. Siellä, missä tänään kävin, on ihanat myyjät ja muut ihmiset, joista on oikeasti hyötyä silmälasien valinnassa. He osaavat katsoa, minkä muotoiset tai näköiset silmälasit kellekin mahdollisesti sopivat, ja esittelevät sitten sellaisia vaihtoehtoja. Siinä toisessa silmälasikaupassa (josta ne hävinneet rillit oli ostettu) henkilökunta on täysin hyödytöntä, joten koko kauppa täytyy käydä läpi. Lisäksi, vaikka itse tietäisikin, mitä tahtoo, ja vaikka sen sanoisi selvästi ääneen, ne eivät siltikään valttämättä osaa tarjota sopivia.

Tästä rakkaani, ottakaa opiksenne: Käyttäkää sitä parempaa silmälasikauppaa. Jos ostatte lasit huonommasta silmälasikaupasta, ne joutuvat armotta hukkaan!

Yön kuningatar

Olen muutamia viikkoja tutkinut erilaisia Yön kuningattaria, ja olen tullut siihen lopputulokseen, että tämä on kyllä ihan yliveto!

Oopperallisesti tämä saattaa hieman ontua, mutta teatraalisuutta ei kyllä jää puuttumaan. Monien muiden Yön kuningatarten aariat jäävät kovin irrallisiksi, eikä niillä näytä olevan juurikaan tekemistä muiden lavalla olevien asioiden kanssa, mutta tässä ei ole sitä ongelmaa (kuunnelkaa mätkäystä, kun Pamina(?) kaatuu maahan). Kaiken lisäksi tällä Yön kuningattarella on maailman hienoin yöpaita, ja väpättävä kaulus saa sen jotenkin pakko-oireisen näköiseksi. Tämän kuningattaren ilmeet ovat kuitenkin oikeasti paremmat, kuin monien muiden. Siinä kohdassa, jonka kaikki ovat kuullet, monien kuningatarten kasvoille piirtyy kerrassaan tuskaisa irvistys, mutta tämä kuningatar (sen nimi on kai "Dessay") hoitaa senkin yhtä tyylikkäästi, kuin ympäröivät puitteet antavat odottaa.

Eihän tästä tule Serranot mieleen kuin ihan vähäsen!

Taikahuilussa on kyllä aika hankala juoni. Olen katsonut tiivistelmän Wikipediasta, mutta ehkä se onkin ymmärrettävissä vain jos sen näkisi kokonaan. Toisaalta: mikään, missä on taikakellopeli, ei voi olla kovin huono!

- - -

Minun uudella työlläni on huolestuttavia sivuvaikutuksia. Nykyään meinaan aina esitellä itseni puhelimessa samoin, kun esittelen itseni töissä ollessani. Välillä tätä tapahtuu jopa soittaessani omille mursuilleni, mutta varsinkin jos soitan johonkin toimistoon tai hoidan asioita puhelimessa.

Eräänä yönä näin unta, että olin töissä. Kaikki yhteyshenkilöni kuitenkin kieltäytyivät, ja he sanoivat olevansa nukkumassa. Vastasin itekin olevani nukkumassa, mutta sitten heräsin.

Mikä kumminta, kävin tänään kuntosalilla ihan omaehtoisesti. Sitten vielä viulutunnille.

Maanantaiapina

Tänään ei taas kertakaikkiaan mikään ole hyvin. Meidän koulussamme asuu opettaja, joka ei vieläkään ole saanut minulle historian kurssiarviointia laitettua, vaikka tein kokeen monta viikkoa sitten, ja vaikka tämä opettaja perjantaina pyhästi lupasi laittaa sen vielä perjantain aikana.

Aamunavaaja on repeämäisillään aamunavausmikkiin, ja lisäksi keskusradioon on laitettu jotain ihmeen äänitehoste-kellonsoittoja. Se kai soi aina, kun joku haluaa jotain sanoo. Rehtori päätti vielä jöristä. Onpas se nyt taas vaihteeksi törkeä ja epäkohtelias.

Minun korvani on kipeä. Olen ollut puhelintyössä viimeiset kaksi päivää, ja ne kuulokkeet satuttavat minua. Minulla on jokin kuulokevamma, sillä kuulokkeet eivät koskaan ole kovin mukavat minun päässäni, vaan koko korva meinaa rusentua. Nyt minun korvani on tosin kipeä ihan sisältä, mikä ei ehkä ole hyvä asia. Nyt menen kotiin laskemaan matikanlaskuja, sillä rehtori muisti kertoa myös sen, että kirjoitukset alkavat ensiviikolla. "Tämä tietää niille, jotka kirjoituksiin eivät osallistu, poikkeuksellisia järjestelyjä kulkemisen ja ruokailujen suhteen, jotka näitä ankarasti kehotetaan muistamaan." Uhhuh..

Varo sormiasi tai...

Tässä on se vihannes, jonka hankin tässä taannoin kukkakaupasta. Kuten huomaatte, se istuu edelleen tonnikalapurkissa, eikä se ole vielä päässyt akvaarioonkaan. Purkissa oleva vesikin on ihan tavallista vesijohtovettä, ei tislattua. Pitänee kohta mennä myös salistamaan muurahaisia, jotta rehu saisi sapuskaa talveksi. Kukat tarvitsevat ruokaa kasvaakseen isoiksi, ihan kuin koiranpennutkin. Muahahahaa!!!

Kuoro!

Tämänpäiväinen, ensimmäinen kuoroharjoitus ylitti kaikki odotukset. Paikalla oli kuusi henkeä seitsemästä. Lauloimme joululaulua, joka alkoi jopa toimia. Tämä lienee ihan hyvä saavutus kuorolle, joka oli tuolloin laulanut yhdessä huikeat viisikymmentä minuuttia.

Ensimmäiseksi valmistamme ohjelmaa itsenäisyyspäiväksi, ja muutenkin sinne joulun aikaan. Olisi paljon kivaa laulettavaa, mutta ehkä edes meidän superkuoromme ei kaikkeen kerralla repeä.

Lisää viikonpäiviä!

Syksy on tulossa. Sen huomaa siitä, kuinka minun kalenterini alkaa täyttyä kaikista kummista jutuista: viulutunneista, teoriaopinnoista, orkesterista ja jopa koulunkäynnistä. Vielä sinne ei ole laitettu saksofonitunteja eikä sitä kuoroa, jota ryhdymme puuhaamaan. Lisäksi minä olen menossa töihin. Kolmeksi illaksi viikossa, joten toivon, että saan muita juttujani soviteltua päiviksi (kuten esimerkiksi juuri ne saksofonitunnit ja kuorot).

Tämän hetken kiinnostavin proggis on Soivassa metsässä 29.8. järjestettävä Taiteiden yö, johon olemme eräiden mörköjen kanssa menossa soittamaan. Kävimme jo katselemassa metsässä paikkaa, johon voisimme mennä rääkymään. Löysimmekin hienon tasanteen kolmen suuren kuopan keskellä olevalta mäeltä. Paikka on juuri sopivalla etäisyydellä tiestä, ja se näkyy moneen kohtaan.

Pahaksi onnekseni minulla näyttää olevan niin paljon syksy-juttuja, että en ehdikään teatteriin. Se on harmillista, sillä olen suunnitellut sitä koko kesän. Ellei sitten joku järjestä sunnuntaiteatteria! Sunnuntaipäivää en ole vielä saanut ohjelmoitua mihinkään hyötykäyttöön, sillä sunnuntaita pidetään loukkaamattomana vapaapäivänä. Silloin ei tehdä mitään älykästä, paitsi ne jotka pääsevät töihin silloin. Jos sunnuntain lisäisi mahdollisten "tehdä jotain" päivien joukkoon, viikossa olisi käytännössä yksi päivä enemmän. Sehän ei koskaan olisi pahitteeksi, eihän?

Tämä päivä on pöhkö päivä.

Tänään on jälleen maailma turhimpia päiviä. Olen nimittäin menossa koko päivän, mutta en tee yhtikäs mitään.

Tilanne johtuu siitä, että minulla on nyt sekä kesätöitä että koulua. Koulutunnit ovat kaikki työaikojen kanssa päällekkäin, joten olen töissä enkä koulussa. Töissä vaan sattuu satamaan vettä, eli en tee töitä. Sain kuitenkin nyt väliajalla (kun minulla ei ole töitä eikä koulua) tehtyä työhakemuksen. Tänään pitää myös soittaa musiikkiopistolle, ja kysellä viulutunneista.

Eilen jotain kuitenkin liikahti. Saimme koulun seiniin laput, joissa etsitään laulajia pian perustettavaan koulun kuoroon. Tällä hetkellä (silloin kun viimeksi katsoin) ilmoittautuneita onkin jo kokonaista kaksi kappaletta (joiden kyllä itse käskin laittaa nimensä listaan). Meillä on pitkän aikaa ollut suunnitelmissa perustaa jonkinlainen kuoro, mutta nyt homma saatiin ihan oikeasti liikkeelle. Jos listaan ilmestyy vielä edes kaksi nimeä, niin porukkaa alkaakin olla jo ihan tarpeeksi.

Laitoin työhakemuksen noin 3 minuuttia sitten, ja sain kutsun haastatteluun. Huhhuh... nopeaa.

Kukkakaupan papukaija

Kävin tänään suuressa kukkakaupass. Mukana olivat myös sisarus ja koti-ihminen, ja nämä kaksi ostivat paljon kukkia. Minä ostin jälleen, pitkästä aikaa pienen kukan, joka syö kärpäsiä. Tällä hetkellä kukka istuu tonnikalapurkissa.

Kaupassa oli sekä järjettömän suuria kärpäsensyöjiä, sekä pieniä, tonnikalapurkkiin mahtuvia. Minä ostin siis pienen, sillä iso maksaa eneemmän eikä mahdu minnekkään. Näiden kiinnostavien kärpäsensyöjien lisäksi tarjolla oli myös laaja valikoima erilaisia sarracenioita (joita suomalaiset urvelot sanovat joskus myös tötterölehdiksi), kihokkeja, yökönlehtiä ja dionaea-merkkisiä "kärpäsloukkuja". Kärpäsloukku on kaikista maailman lihansyöjäkasveista tyhmin, ja tylsin, mutta siitä huolimatta monet haluavat juuri sellaisen. Johtuneeko siitä, että sillä on louskuvat leuat? No, nämä kärpäsloukun omistajat kuitenkin rääkkävät sen ruohon hengiltä, että se siitä.

Kukkakaupan papukaija puhui minulle. Se oli tänään oikein suulaalla päällä. Olen kuullut sen puhuvat vain kerran aiemmin, jolloin mukana oli henkilö, joka puhuu itse papukaijakieltä.

Työmyyrä

Eilen en ollut töissä. Sijainen oli laivamatkan aikana kertonut vanhan postineidin rantasaunan kerran seilanneen kevättulvan aikana kymmeniä kilometrejä vastavirtaan, ja vieläpä kahden kapean salmen läpi. Ilmari Kiantoa esitelleen kierroksen aikana. Ilmeisesti siis myös oppaissa on eroja. Hassua kyllä, tämä sijainen on niinsanotusti oikea opas (sillä on semmoinen hieno Guide-rintamerkki), joka on ollut ihan kurssilla, silloin kun opastuskierroksia aloitettiin; minä puolestani olen vain kurja kesätyöläinen.

Tänään oli kolme kierrosta putkeen. Kierroksen kesto on kaksi tuntia, siis olen tänään tehnyt töitä kuusi tuntia putkeen. Se tuntee kurkussaan, mutta koska minulla oli kurkkupastilleja (niistä on muuten oikeasti apua, joku huomaavainen kapteeni oli tuonut niitä), päivä ei ollut ollenkaan niin hirveä, kuin olisi voinut kuvitella. Tosin on rasittavaa, kun on sellainen kiire, että kierros ei saa venyä, mielellään siitä pitäisi vieläpä nipistää pois kymmenen minuuttia. En kuitenkaan haluaisi kierroksen laadun kärsivän, ja lisäksi jos on isoja ryhmiä(niinkuin tänään), niitä on jo valmiiksi vaikeaa saada pois edes siinä kahdessa tunnissa. Työtahti oli niin huima, että en ehtinyt syödä banaania, jonka olin ottanut mukaani.

Vapaapäiväin harharetket

Tein tänään retken Kiannan aittaan, joka toimii vanhalla Alanteen koululla. Paikka on aivan ihastuttava. Siellä oli mukava nainen, jolla oli tänään nimipäivä, minkä kunniaksi hän tarjosi asiakkaille kahvia, ja mies jolla ei ollut nimipäivää.


Kiannan aitassa on paljon vanhaa tavaraa. Vanhoja huonekaluja, kirjoja, astioita, levyjä ja muita juttuja. Jos minulla olisi rahaa, talo ja pakettiauto, olisin heti ostanut sieltä hienon kristallikattovalaisimen, suuren kaapin, tammisen puusohvan, gramofonin, ruokailuryhmän, urut ja kolmesataa kirjaa! Ostin sieltä kuitenkin vallan hurmaavan teeastiaston johon kuuluu pannu, sokerikko ja kermakko, sekä kuusi hurmaavaa teekuppia. Ajattelin mennä sinne huomenna uudestaan auton kanssa, ja ostaa myös ihanan yöpöydän, jossa on avattava kansi, jonka alle saa laitettua tavaroita joita nukkuessaan tarvitsee!

Ilmoittauduin tänään tekemään jotain hyödyllistä. Totesin, että joskus hyödyllisena oleminen ei ehkä pilaa minunkaan itseyttäni.

Hallan Ukko

Ilmari Kiannon viinakaapin ovessa, oven sisäpuolella, on kuva Hallan Ukon hautajaisista, minkä takia kaikkien tietenkin täytyy kysyä : Kuka on Hallan Ukko?

Aiemmin minun on aina täytynyt tunnustaa, että enpäs oikeastaan tiedä, ja olen kertonut kaiken mitä olen ukosta tiennyt. Hän on Hyrynsalmelainen poromies, jääkäriliikkeen puuhamies, kansanedustaja, itsenäisyysjulistaja, ja Ilmari Kiannon kaveri. Tein tutkimusta, ja minulle valkeni, että siinäpä se oikeastaan olikin. Tämän lisäksi Ukko oli myös maanviljelijä, kauppias ja myös Hyrynsalmen pitäjänkirjui ja kunnallispoliitikko.

Ukolla oli muuten nimikin: Juho Alfred Heikkinen. Hän oli syntynyt 20.7. 1863, eli hän oli 11 vuotta vanhempi kuin Ilmari. He olivat opiskelleet samassa koulussa, Oulun lyseossa, mutta toisin kuin Ilmarilta, Ukolta jäi se koulu kesken. Hän oli kuitenkin hyvä päästään, joten hän ryhtyi C.G. Bergin kauppaliikkeen sivumyymälän hoitajaksi Hyrynsalmelle. Myöhemmin hän kuitenkin irtaantui Bergistä, ja perusti oman kauppansa.

Poromiehenä Ukko oli sangen merkittävä, ainakin hyrynsalmelaisesta näkökulmasta: Hyrynsalmi ei nimittäin ollut poronhoitoaluetta, ennenkuin Ukko päätti tehdä siitä sellaista. Kaikkiaan Ukko elvytti Ylä-Kainuun talouselämää, ja hän myös käynnisti Hallan poropäivät, joista esim. Ilmari Kianto kertoo Poro-kirjassaan (hieno kirja jokaiselle, joka aikoo ostaa poron). Ukko on saanut nimensä asuttamansa Hallan talon mukaan, ja kuten jotkut neropäät ovat ehkä jo huomanneet, nykyiset Ukko Halla ja Hallan paliskunta ovat edelleen nimetyt Juho Alfredin mukaan.

Ukko piti yllä jääkäreiden kulkureittiä, ja Hallan talo oli syksystä 1915 eteenpäin niinsanotun itäisen etappireitin tärkeä osa. Talo oli syrjäisella paikalla, minne valvonta ei hevin yltänyt. Lisäksi Ukolla oli hallinnassaan muita erämaamajoja, joihin kulkijoita saattoi tarvittaessa piilottaa. Hän kehitti varoitusjärjestelmän, jonka avulla Hallassa tiedettiin aina etukäteen, jos santarmeja tai virkamiehiä oli liikkeellä. Ukko tunsi erämaat hyvin, minkä ansiosta hän saattoi neuvoa turvalliset ja nopeat tiet Ruotsiin pyrkiville jääkäreille.

Koska Hallan talo oli tunnettu kulkureitti, asukkaat saivat korviinsa paljon uutisia. Venäjältä kantautuneet vallankumousuutiset helmikuussa 1917 saivat Ukon suunnittelemaan Suomen lopullista irtautumista Venäjästä. Niinpä hän keräsi kansalaiskokouksen Suomussalmen kirkkoon huhtikuussa. Paikalla oli pari tuhatta ihmistä, joille ukko piti puheen, jossa vaadittiin ensimmäistä kertaa Suomen itsenäisyyttä.

Knoppitietoina Ukosta ja Hallasta voitanee mainita:
-Hallan talo on nykyään Helsingissä, Seurasaaressa, jossa sitä kutsutaan myös nimellä Kainuulaistalo.
- Hallan talon vieraanvaraisuudesta on nauttinut myös Josez Broz Tito (entinen Jugoslavian johtaja)
-Ukon partaan on varmasti tarttunut paljon jääkokkareita porolla ajon tiimellyksessä.
- Hyrynsalmelta on löydetty Suomen suurin jokihelmi (lähde: Hyrynsalmen kunnan nettisivut)

Lähteinä Hallan Ukko-tutkimuksessani olen käyttänyt Wikipediaa, Kajaanin yliopistokeskuksen sivuilta löytynyttä Hallan Ukon 140-vuotisjuhlaesitelmää, sekä Hyrynsalmen kunnan nettisivuja, joista ei ollut mitään hyötyä. Kuva on eduskunnan edustajamatrikkelista.

On The Sunny Side Of The Street

Eräänä päivänä loikimme mustin kanssa kaatosateessa, jolloin totesin, että tällainen video täytyy saada blogiin. Video on kyllä huono mutta ei sitä tarvitse katsoa. Satchmo ei ole huono.

Kuuntelin kuinka Frank lauloi samaa kappaletta, mutta voi, oli se vaan armottoman laimea Louis'in verrattuna.

Kappaleen on Wikipedian mukaan säveltänyt Jimmy McHugh ja sanat on tehnyt Dorothy Fields. Kappaleen sanotaan lukeutuvan jazz-standardeihin, joten nyt minäkin tiedän mitä se tarkoittaa!

Grab your coat and get your hat
Leave your worries on the doorstep
Life can be so sweet
On the sunny side of the street

Can’t you hear the pitter-pat
And that happy tune is your step
Life can be complete
On the sunny side of the street

I used to walk in the shade with my blues on parade
But I’m not afraid...this rover’s crossed over

If I never had a cent
I’d be rich as Rockefeller
Gold dust at my feet
On the sunny side of the street

I used to walk in the shade with them blues on parade
Now I’m not afraid... this rover has crossed over

Now if I never made one cent
I’ll still be rich as Rockefeller
There will be gold dust at my feet
On the sunny
On the sunny, sunny side of the street

Ankku - Armoton nörtti, kaikkitietävä Kianta-laivaileva urkkija

Minun työni on jännää hommaa.

Paitsi että minun oletetaan tietävän kaikki Ilmari Kiannosta ja Ilmari Kiannon Turjanlinnasta, minun oletetaan tuntevan tarkasti myös jokaisen Kiannon lapsen ja lapsenlapsen elämäntarina ja tämänhetkinen olinpaikka. Minun oletetaan tuntevan Calamnius-suvun historia aina jeesuksen kenkiin asti, ja opetelleen ulkoa koko Kiannon kirjallinen tuotanto aina seitsemästäkymmenestä julkaistusta kirjasta noin 35000 maalattuun kiveen ja laudanpätkään asti. (Jos Ilmari Kianto olisi maalannut yhden kiven tai laudanpätkän jokaisena elämänsä päivänä, mitä tietenkin pidämme sangen todennäköisenä, niitä olisi syntynyt jotakuinkin noin paljon.)

Minun oletetaan tuntevan Ilmari Kiannon jokainen jalanjälki, alkaen kirkonkylään suuntautuneesta kauppareissusta vuonna 1923. Minun oletetaan paitsi tuntevan jokainen henkilö, jonka Kianto on tavannut, myös jokainen henkilö, joka on joskus nähnyt Kiannon onkimassa tai istumassa tuvan portailla tai hiihtämässä Kianta-järven jäällä.

Minun oletetaan tuntevan Kianta-järvi metreinä, kilometreinä, ilmansuuntina ja kulkureitteinä. Minun oletetaan tuntevan sen saaret, niemet, ja lahdet. Minun oletetaan tuntevan Kianta-järven kalakanta lajimäärinä, prosenttiosuuksina ja tonneina. Minun oletetaan tuntevan Kiannan rannat, karikot ja syvänteet.

Minun oletetaan tunteva Kianta-laivan historia. Kaikki entiset omistajat, kapteenit, laivan käyttötarkoitukset ja vuosiluvut. Minun oletetaan tuntevan laivan koneisto ja kaikki tekniset hilavitkuttimet aina kahvinkeittimestä keulapotkuriin. Minun oletetaan tietävän, paljonko vettä laiva tarvitsee uidakseen, ja näinollen myös tietävän, minne kaikkialle sillä voi seilata. Minun oletetaan tuntevan rungon paino, ja jokaisen niitin ja metallilevyn alkuperä ja ikä.

Minun oletetaan tuntevan jokainen ruosteinen raudankappale. Onko se kenties alunperin ollut kuokka, palohaka vai verkonpaino. Minkä takia Turjanlinnassa on sirppi, joka ei ole samanmuotoinen kuin kaikki muut maailman sirpit. Entä miksi se toinen sirppi on maalattu punaiseksi? Miksi Ilmarin sänky on niin kovin lyhyt?

Minun oletetaan tuntevan jokainen Turjanlinnan kukka, puu ja kivi. Minun oletetaan tietävän, mistä mikäkin puu on peräisin ja millaisella alueella sitä voi kasvaa. Minun oletetaan niinikään tuntevan jokainen kivi. Kuka kiven on sille paikalle siirtänyt vai onko se kenties alkuperäinen? Mitä siihen on mahdollisesti viime vuosisadan alussa ollut maalattuna ja kuka maalasi, ja ennenkaikkea, mistä hän oli hankkinut maalit? Minun oletetaan tietävän, miksi mansikoilla on rönsyjä, ja miksi metsäkurjenpolvet eivät aina ole sinisiä. Entäs, oliko se ensimmäinen metsäkurjenpolvi sitten sininen vai valkoinen?

Suomussalmen kesäteatteri

Ilmari Kianto-näytelmä on nyt siis ohi. Olisi kyllä voinut vetää vaikka edes kolme esitysta lisää, sillä kyllä se minusta vaan niin lystiä oli. Katsojia riitti jokaiselle päivälle, ja olipa viimeisessä esityksessä sali jopa vallan täynnä.

Kävin katsomassa Suomussalmen kesäteatterissa Eero Schroderuksen tämänvuotisen kantaesityksen, joka oli sanalla sanoen vaikuttava juttu. Ei todellakaan mikään tavallinen kesäteatterimainen huumorilätkäys, vaan kaunista teatteria vakavalla aiheella. Näytelmä kuvaa pientä kylää ja sen ihmisiä sodan jälkeen. Jokainen voi itse mennä katsomaan sen, joten en selosta sen enempää. (esitysajat) Näytelmään mahtuu paljon niin loistavia roolisuorituksia, että näyttelijöitä ei hevin uskoisi pelkiksi harrastajiksi. Osasyyllinen on tietenkin myös ohjaaja-Ulla, joka on niin loistava, että kenekään ei onnistu tehdä huonoa työtä. Minä rakastan ainakin Ullan ohjaamia sisääntuloja, jotka ovat niin tiiviitä, että seuraavaa kohtausta ei ikinä tarvitse odottaa ainakaan liian pitkään. Minä rakastan Suomussalmen kesäteatteria ja kaikkia teatteri-ihmisiä, jotka ovat niin super-loistavia että ihan itkettää!!!

Meillä asuu seisova rinkelikoira.

Söin tänäaamuna aamupalaa ja koira katsoi sitä niinkuin seisovat lintukoirat katsovat lintua.

Jos joskus menet metsään, ota mukaasi seisova rinkelikoira. Se osoittaa sinulle valmiin aamupalan, jota ei tarvitse itse metsästääkään.

Koiralla ei siis ole yhtikäs mitään tekemistä minkään seisovan eläimen kanssa. Olisikohan tässä ainesta sirkustempuksi?

Kohta stagelle taas!

Ulkona sataa paljon vettä.

Laitoin päähäni Maila Talvio-tukan, ja lähden kohta esityspaikalle. Maila Talvio-tukka syntyy päivä päivältä helpommin ja vähemmällä hiuslakalla. Ilmari Kianto-näytelmän Maila Talvio-tukalla on kyllä oikeasti kovin vähän tekemistä oikean Maila Talvion tukan kanssa, mutta eipä kyllä Maila Talvio muutenkaan ole varsinaisesti esikuvansa näköisveistos.

Lehdistö ei ole ensi-illan jälkeen kirjoittanut mitään näytelmästä. Miksi? Ensi-illassa lehdistön edustajia oli jopa ihan riviksi asti, mutta eivät ne ole lehteen saaneet mitään sutattua. Ehkä tämän viikon lauantaina julkaistaan ylistävä kirjoitus, joka kertoo myös etä esityksiä ei enää ole.

Kainuun Sanomilla on meneillään sukkakisa, jonk tarkoituksena on kehittää Kainuulle omat maakuntasukat. Pitäisiköhän osallistua. Minun sukantekotaitoani tuskin kovastikaan arvostettaisiin, sillä minä osaan tehdä vain sellaisia villasukkia, jotka istuvat jalkaan. Jostain syystä oikeat villasukat ovat aina sellaiset, että ne joko kiristävät varresta, tai sitten jalkaterä on liian löysä.

H-hetki lähestyy

Käsiohjelma oli aivan hirveä, mutta sille ei enää voi mitään. Näytelmä sensijaan näyttää olevan kuosissa, mitä ei kyllä olisi vielä viikko sitten uskonut. Tervetuloa vaan katsomaan. Ensi-ilta on siis huomenna. Tänään oli kenraali, joka oli ensimmäinen kokonainen läpimeno.

Huomiseksi täytyy vielä taikoa Maila Talviolle tukka, jonka saa helposti muutettua Sigridiksi. Sigridin nuttura on hieman liian tiukka. Näytelmän käsikirjoittaja yritti tänään vielä kenraalin jälkeen ohjata, mutta luulen, että jätän tämän ohjaamisen huomiotta.

Kianto-näytelmän käsiohjelma ...

Jessus sentään, sitä on vielä vaikeampi saada tulostettua kuin julistetta. Teksti ei siirry minun koneestani kokonaisena minnekkään muualle, ja siinä on aina jotain vikaa. Rasittavaa, kun tekniset hilavitkuttimet eivät voi olla niin yhteensopivia keskenään, että se, mikä minun koneestani lähtee, tulisi samannäköisenä perille myös toiseen koneeseen.

Jos viesti tavoittaa jonkun supernörtin, niin tämä voisi kehittää kanavan, jonka kautta asiat saisi siirrettyä paikasta toiseen ilman että ne muuttavat ulkonäköään. Tämän idean saa varastaa, sillä se tekee ilman muuta maailmasta paremman paikan. Toisekseen minä en itse osaa sitä tehdä kuitenkaan.

Raportti Kianto-näytelmästä

Ilmari Kianto-näytelmä on siinä vaiheessa, että ensi-iltaan on kolme päivää aikaa. Olimme tänään vielä viimeisessä vaimonkorjauksessa ennen vihoviimeisiä läpimenoja. Paikalla oli myös pappilan väki joiden harjoituksia oli ihan hauskaa seurata.

Pappilaväki oli mennyt paljon eteenpäin sen jälkeen, kun olen viimeksi heidän tekemistään katsomosta tarkkaillut. Tosin silloin viimeksi ne varmaan osasivat tekstinsä paremmin. Vaimoväki on tietysti alusta asti ollut aivan täydellistä, mutta tänään sen sädehtivä loisteliaisuus nousi aivan uusiin sfääreihin.

Huomenna on siis läpimeno musiikkiryhmän kanssa. Kaikista suurin ongelma kokonaisuuden kannalta onkin juuri musiikkiryhmän ja näyttämöryhmän yhteensopivuus, sillä ryhmät ovat enimmäkseen harjoitelleet erikseen, eikä kohtauksesta toiseen siirtymiä ole musiikkiryhmän kanssa vielä kovin paljoa harjoiteltu. Yksittäisistä ongelmista suurin on ilman muuta lavan takana tapahtuva sipinä - josta täytyy olla tiukkana huomenna. Omalta kohdaltani pahimmat kauhukuvat ovat supernopeat vaatteidenvaihdot ja tanssikohtaukset, joita ei niitäkään olla vielä päästy tarpeeksi musiikin kanssa menemään tarpeeksi.

On olemassa vielä yksi tekijä, joka voi vielä kääntää koko sopan ympäri. Nimittäin näytelmän käsikirjoittaja, joka on tulossa huomenna katsomaan läpimenoa. Käsikirjoittaja on tähän asti kovin kärkkäästi ollut mieltä asioista, jotka eivät oikeastaan käsikirjoittajalle kuulu. Täytynee ottaa narua ja suukapula mukaan, ihan vain siltä varalta, että tämä vielä aikoisi sanoa jotain.

Vaikka näytelmä on aika ajoin ollut melkoinen hirvitys ja kauhistus, minulla alkaa pikkuhiljaa tulla ikävä sitä. Aivan kauheaa, että jo viikon päästä perjantaina koko juttu on ohi! Minun tulee kyllä ikävä meidän Ilmareita ja Eino Leinoja ja ohjaajaa ja lavastajaa, joka oli hankkinut Maila Talviolle maailman täydellisimmän viherkasvin! Minun tulee ikävä jopa pappilanväkeä ja puvustajaa. Vaimokerhon sentään tapaan syksyllä.

Ostetaan kannel jossa on paljon kieliä ja joka ei maksa kovin paljoa.

Hohhoijjaa... Eilisen kannel-kotokonsertin jälken olen hankkimassa kannelta. Osittain se johtuu siitä että eräs pikkukantelisti ärsyttää minua. Mur! Olen ollut hankkimassa kannelta jo suhteellisen kauan, (kokonaisia useita viikkoja) mutta toisaalta en oikein tiedä mistä niitä saa. Ehkä minun pitää veistää sellainen itse. Laitan kuvia kunhan se valmistuu...

Tilasin tänään metsästä puun, jonka voin avata ja veistää ontoksi. Sen ei luulisi olevan liian hankalaa edes minun veistotaidoilleni. Tarvitaan puukko. Luulisin... Jos siellä on nyt joku puutyö & soitinrakennusammattilainen, kertokoon heti millä työvälineellä puuta saa veistettyä. Tällaisissa tilanteissa pätee eräs kirjoittamaton sääntö: kukaan ei kerro mitään, ennenkuin jokin ratkaiseva virhe on tapahtunut. Sitten ollaan avuliaina kertomassa, että "ei puuta ruuvimeisselillä koverreta".

Usutan koiran jälkiviisastelijoiden kimppuun. Jos sen puun nimittäin saan joskus kotiin. Minä lähden töihin.

Se suuri kuuluisa susi! Eikun hame jonka kaikki halusitte nähdä.

Kuva esittää hametta jonka kerroin tässä taannoin askarrelleeni. Kuvan laatu huimaa päätä ja alareunaan näyttää takertuneen joku pieni nökönokka. Hame on silti kohtalaisen täydellinen ja loistava ja kertakaikkisen ihastuttava, vaikka minulla ei olekaan tapana omia töitäni kehua. Kangas on kukallista silkkiä jonka alla on vuorisilkki, jonka leikkauksessa on eräs salainen pieni yllätysyksityiskohta. Sitä ei saa yrittää kurkkia, kunhan puen hameen päälleni. Vetoketju on ehkä hieman tökerö, mutta vetoketjut joskus ovat tökeröitä, varsinkin jos niitä ei osaa ommella.

Miten ihmeessä tuo nököttäjä aina on siellä missä sitä tarvitaan?

Suomen harvinaisin orkidea?

Poimin tänään kasviooni uuden kukan . Näin samanlaisen muutamia viikkoja takaperin katuojassa ja totesin sen näyttävän ihan orkidealta tai joltain todella harvinaiselta. Kyseinen yksilö ei ikinä selvinnyt kasvikuivaamoon asti, vaan se jäi makaamaan keittiön pöydälle, johon se sitten lakastui.

Rehu ei silti ole kovinkaan harvinainen. Se on Maariankämmekkä, joka on erään nettikasvion mukaan kämmeköiden selviytyjälajeja. Kämmeköillä ei nimittäin nykyisessä ojitettujen soiden ja metsien Suomessa mene kovinkaan hyvin. Maariankämmekkää kasvaa vetisissä katuojissa, rämettyvillä metsäalueilla (jollaiselta minä sen poimin) ja jonkinlaisilla soilla. Kuva ei esitä kämmekkää sen luontaisessa elinympäristössä, vaan matikanvihkon päällä sen jälkeen, kun se ensin oli käynyt kierroksen naapurinrouvalla kasvintunnistusretkellä, ja kun se oli selvinnyt erään koiraeläimen hampaista.

Nähtävästi kasvion kerääminen alkaa tuottaa tulosta, sillä olen tähän mennessä oppinut jo yhden uuden kasvin. Olen sitäpaitsi kerännyt monta tuntematonta, joita en ole vielä viitsinyt tunnistaa.

RaijaMarleenaIrmaTapioEija-Riitta

Toden totta, ostettuani uusia askartelumaaleja, olen saanut uusia juttuja aloitettua, ja myös vanhoja juttuja etenemään. Kuten tämä marionettiukko, joka on ollut päätön monta kuukautta. Nyt sillä siis on jo pää, jossa on jopa jotain muutakin kuin paperimassaa. Ukko sai alustavasti nimekseen Pirkkomarleena. Enää siltä ei puutu kuin vaatteet ja narut.

Olen alkanut suunnitella säkkituolin ompelua. Selvitin jo, minkä muotoisia paloja säkkituoliin tarvitaan. Sitten tarvitaan vielä toistaiseksi tuntematon määrä riittävän vahvaa seeprakangasta, säkintäytettä ja vetoketju.

Olen tällä viikolla laittanut paikalleen kaksi palaa Mona Lisa-palapeliin, jota olen rakentanut kohta vuoden päivät. Enää jäljellä on mustia paloja, jotka täytynee sovittaa paikoilleen kokeilemalla jokaista palaa jokaiseen kohtaan. Huh. Palapeli ilmestyi joskus Da Vinci-koodin olessa suosionsa huipulla, ja sitä mainostettiin maailman vaikeimpana palapelinä. Kerrankin totuutta kuvastava mainoslause. Palapelissä on tuhat palaa, mutta lopullinen kuva on silti vain alkuperäisen maalauksen kokoluokkaa, eli korkeus on noin 40cm.

Suomussalmen musiikkijuhlat on silti aika ihanat...

Suomussalmen musiikkijuhlat tarjosi tänään aivan käsittämättömän loistavan konsertin. Lavalla oli nimittäin The World Mänkeri Orchestra, joka soitti improa kaikenlaisilla hassuilla soittimilla. Valitettavasti paikalla oli kovin vähän ihmisiä, johtuiko sitten mahdollisesti esityspaikan edessä olleesta ajokieltomerkistä ja tiesulusta, (josta minä ja muut Ilmari Kiantolaiset olemme jo oppineet ajamaan silmääkään räpäyttämättä ohitse) vai eivätkö ihmiset sitten muuten vain olleet huomanneet tai kiinnostuneet siitä. Aivan mykistävää.

Tiedän yhden joka olisi ihan rakastanut tätä konserttia, mutta tämä yksi seikkailee parhaillaan jossain päin Yhdistyneitä Kuningaskuntia, josta se vielä toivottavasti tulee joskus takaisin.

Olin konsertissa jossa esiintyjä soitti koko konsertin seinälle.

Tulin juuri konsertista jossa soitti minun entinen viulunsoitonopettajani. En mennyt konserttiin tarkoituksenani ällötä tätä entistä opettajaa, mutta yäkkipyäkki vain: Hän teki sen jälleen!

Tämä kyseinen henkilö soitti koko konsertin kohti seinää. Siis ei lainkaan yleisölle, vaan seinälle! Mykistävää... Koska lisäksi satuin itse olemaan katsomossa oikealla puolella, tilanne vain korostui, sillä sain koko ajan ihailla viulun pohjan loimutuksia. Ne oli kyllä kivat... Encoren finaalin saimme nähdä soitettuna selkä yleisöön päin.

Minun sormissani on maalia.

Tänään oli jälleen töissä. Aurinko paistoi kovaa, ja minä punastin olkapääni. Aamupäivällä opastin suurta ryhmää, joka jatkuvasti levittyi liian laajalle alueelle, joten puhuin kovaa. Niin kovaa, että mikään huutomerkkien määrä ei riitä sitä kuvaamaan. Hetkittäin pelkäsin äänen joutuvan hukkaan, mutta se ei joutunutkaan. En saanut edes kurkkuani kipeäksi.

Maalasin laatikkokehystä lisää. Laitoin siihen kultamaalia, mustaa maalia, kaiversin hieman terällä ja laitoin vielä punaista. Tiimarin kullanvärinen askartelumaali on ihan vertaansa vailla. Se on aivan loistavan hienoa! Ostaessani sitä olin hieman epäilevä, mutta maali ylitti kaikki odotukseni. Maali ylitti senkin, mitä parhaimmillaan olisin voinut kuvitella sen olevan. On ne muutkin värit hyviä, mutta se kultainen on ihan mielettömän hienoa. Maali on riittävän peittävää ja lisäksi se kuivuu todella nopeasti. Toista maalia voi nimittäin laittaa päälle jo alle puolessa tunissa.

Parantelin myös laatikkoa, joka on jo parin vuoden ajan palvellut hiuspompuloiden säilytysrasiana. Aiemmin se oli maalattu tussilla, mutta on se nut kyllä hieno, kun se sai pintaansa ihan oikeaa askartelumaalia. Ehkä laitan siihenkin vielä hieman kultamaalia.

Maalausvimman saattelemana sain myös viimein rakennettua marionettiukolleni pään. Nyt voin sitten siirtyä ukkelin maalaamiseen. Hahaa!

Se on laatikkokehys!

Tänään palkkarahahuumassa ostin Tiimarista sen kauan haaveilemani laatikkokehyksen. Siis sellaisen, jossa lasin ja taustan väli on noin kolme senttiä, eli siihen mahtuu asioita sisään. En edelleenkään tiedä, mitä siihen laittaisin sisään. Siksi en ole sellaista vielä tähän mennessä hankkinut. Ostin kuitenkin myös neljä purkkia askartelumaalia (valkoista, mustaa, punaista ja kullanväriä) ja maalasin kehyksen valkoiseksi (kuva ylhäällä). Maalarinteippi oli hukassa, mutta löysin sen myöhemmin sängyn alta.

Tänään siis ei ole enää kesäkuu 2008. Nyt on heinäkuu. Tänään oli ihan huisin lämmintä, ja meinasin hypätä uimaan satama-altaaseen, jossa uiminen on kielletty. Olin altaan vieressä ja vesi oli juuri sopivan kylmää (13 astetta).

Kuuntelin autossa Louis Armstrongia. Mur!

...käsillään ne kävelevät siellä, pyörällään myös karhu ajelee!

Kävin pari viikkoa sitten sirkuksessa. Sirkuksessa käyminen on innostavaa, sillä kun katsoo kaikkia sirkustaiteilijoita sirkusareenalla, sinne oikeastaan tahtoisi itsekin mennä esiintymään. Sirkusareenalle ei kuitenkaan pääse ilman jotain superhienoa juttua, joten niitä on kehittynyt tässä viikkojen aikana muutamia:

Saksofonia soittavalle viulunsoittajalle tulee tietysti heti ensimmäiseksi mieleen sirkusbändi. Ehkä sirkusbändinkin saksofonisti jossain vaiheessa kyllästyy siihen alituiseen kiertämiseen, pakkaa torven ja lähtee kävelemään. En tiedä varmaksi, mutta uskoisin, että sirkusbändissä on suhteellisen korkea vaihtuvuus. Sirkusbändisaksofonistien pitäisi kuitenkin todennäköisesti osata soittaa. Lisäksi sirkusbändi näyttää suosivan tenorifonisteja, joten soittotaidottomalla alttopiiparilla ei taida olla siihen kerhoon asiaa.

Vaihtoehto kaksi: Sirkustirehtööri! Siis se homma sopisi minulle kuin kuumailmapallo littinokkaiselle luppakorvalle! Onko sirkuskoulussa mahdollisesti sirkustirehtöörilinja? Luulen että sirkustirehtööriksi pääsee tekemällä pitkän sirkusuran, joka huipentuu sirkustirehtööriyteen. Ura alkaa tikkarinmyyjästä, jatkuu lippukassalle, josta ehkä päästään telttaan sisälle oviverhon avaajaksi. Jos oviverhon avaaja osoittautuu lahjakkaaksi, hän ehkä saattaa päästä verhon eteen, kentänlakaisijaksi tai areenansiivoajaksi, mistä hän laidan kautta nousee elävästä tykinkuulasta tai veitsenheittäjän apurista sirkustirehtöörin korokkeelle. Nerokasta!

Kolmantena hän keksii kouluttaa itselleen temppuja tekevän Suomenajokoiraseitsikon. Eläinnumerot vetoavat aina yleisöön, eikä siinä tarvitse itse osata mitään: koirat tekevät kaikki temput! Suomenajokoira olisi lisäksi hyvin eksoottinen koira maailman sirkuslavoilla, ja sen kanssa olisi suorastaan juhlaa esiintyä: ovathan nuo ylevät eläimet tunnettuja iloisuudestaan, leikkisyydestään, huikaisevasta esiintymislahjakkuudestaan sekä loistavasta älykkyydestään ja oppimiskyvystään.

Neljänneksi tämä heinäseiväs ajatteli perustaa akrobaattiryhmän, tai mahdollisesti jopa trapetsiryhmän, joka tekee huimia temppuja ihmisten päiden yläpuolella. Koska ryhmään ei sillä hetkellä näyttänyt olevan muita halukkaita, ajatus hautautui eikä sitä sen koommin nostettu esiin. Heinäseiväs tarjosi myös muodostelmapolkupyöräilyä, jota hän oli jo aiemmin joskus pyörittänyt päässään. Jostain syystä se oli kaikkien muiden läsnäolijoiden mielestä ihan tyhmä ajatus, en kyllä älyä niitä, mutta muodotelmapolkupyöräily ei onnistu yhdellä polkupyöräilijällä. Yritin myös jonglöörausta, mutta se ei onnistu edes yhdellä pallolla, joten en usko, että minun jonglööraukseni tekisi vaikutusta ihan keneenkään.

Viimein hän sen kuitenkin keksi. Sirkusporo. Takuulla jotain uutta, ja lisäksi kuulin luotettavalta taholta, että porovauvan saa varsin helposti tekemään vaikka minkälaisia temppuja, jos sen porovauvan vain saa käsiinsä tarpeeksi pienenä. Pienen porovauvan hankkiminen tuskin tulisi olemaan suurikaan ongelma, kun täällä susirajalla elellään. Hukkaan joutuu vuosittain monta monituista porovauvan emoa, ja porovauvojen omistajat tuntuvat pitävän näitä orpoporoja lähinnä riesana. Siinäpä se. Terve, sirkus, täältä tullaan.
(By the way, tämä idea on minun, sitä ei saa nyysiä! Varasta potkaiskoon poro päähän!)

Aiheeseen liittyen ostin tänään tulleilla palkkarahoilla Ilmari Kiannon kirjoittaman Poro-kirjan. Siihen Kianto, innokas porourheilun harrastaja, on koonnut kaiken porourheilusta ja porojen sielunelämästä.

P.S. Minä muuten pääsin sirkusareenalle. Istuimme katsomon etuivissä, mistä musikaalinen klovni nappasi minut mukaansa ja asetti soittamaan sellaista kellokalistinta. Ahh, minä rakastan parrasvaloja!

--

Minun töissäni oli tänään paljon asiakkaita. Muut ihmiset siellä olivat sitä mieltä, että minä en saa enää pitää yhtään vapaapäivää tai yhtiö menee konkurssiin. Eilen nimittäin, kun minulla oli vapaapäivä, siellä ei ollut käynyt yhtikäs ketään, mutta tänään oli taas väkeä ihan lähes paljoksi asti. Tietenkään sääolojen muutoksella, ja perjantain ja lauantain välisellä erolla ei voi olla mitään vaikutusta asiaan. Joku oli perjantai-iltana iskenyt pullon työpaikan ikkunasta sisään.

Sain kiitosta kuulolaitemummulta. Hän oli hyvin ilahtunut oppaasta, joka puhui niin isosti että tämäkin sai selvää. Puhuttaessa kuulolaitemummuille ja papoille on muuten hyvin olennaista avata suunsa.

Kianto-näytelmässä tökkii jälleen..

Arghh!!!
Eilen Ilmari Kianto-näytelmän harjoituksissa oli näytelmän puvustaja paikalla. Hän sotki täysin minun roolini herra Kiannon rakastajattarena tietämällä paremmin, että Sirkka-Liisa oli hyvin uskonnollinen ja vakava nainen. Koko rooli puolestaan oli rakennettu sille pohjalle, että Sirkka-Liisa on antiloopinkoipinen tanssijatar, joka on aivan erilainen, kuin Ilmarin kaikki muut naiset.

Meidän Sirkka-Liisamme oli alunperin pieni rietas tuliluontoinen piikanen, mikä on oikeastaan juuri niin kaukana puvustajan näkemyksestä, ja ehkä todellisuudestakin, kuin olla saattaa. Olen kuitenkin sitä mieltä, että koska kukaan ei kuitenkaan muista Sirkka-Liisaa mistään todellisuudesta (hänestä on hyvin vähän kirjoitettua asiaa jäljellä), ja koska kuitenkaan emme ole tekemässä mitään historia-dokumenttia, niin tällainen todenmukaisuuden vaaliminen on jopa hieman turhaa. Ainakin silloin, jos todenmukaisuuden hintana on koko tähän asti tehty neljän kuukauden työ. (Ensi-iltaan on aikaa vajaat kolme viikkoa.)

Puvustaja voi olla ammattilainen, mutta olen silti sitä mieltä, että puvustuksen pitäisi antaa vielä lisää tukea sille mitä on valmiina, ei suinkaan vetäistä mattoa jalkojen alta.

Kyllä minä joskus jotain valmiiksikin saan...

Jotkut ihmiset (mukaanlukien talossani asuvat koti-ihmiset) rohkenevat aina säännöllisin väliajoin väittää että minulla on vain hirveästi aloitettuja hommia, mutta koskaan ei tule mitään valmiiksi. On totta, että minulla on joskus useita töitä meneillään yhtä aikaa. Koti-ihminen ei tunnu älyävän, miksi näin on, vaikka minä osaan jopa selittää sen.

Minulla on monta asiaa kesken. Kasvion kerääminen, villapaidan neulominen, nukkekodin rakentaminen, virkkaaminen (josta en vielä tiedä, mitä siitä on tulossa) ja ainakin yhden laukun muuntaminen toiseksi laukuksi.

Villapaita on vaiheessa, jossa siitä piittuu hihat mutta se on muuten valmis. Tämä johtuu siitä, että minun villapaitaani tehdään ilman minkäänlaisia ohjeita, enkä näin ollen vielä tiedä miten saan tehtyä juuri sellaiset hihat kuin haluan. Niinpä siis puran puuhasteluvimmani lappujen virkkaamiseen siihen asti, kunnes keksin, miten hihat syntyvät. Olen sitä mieltä, että ei kannata pilata hyvää villapuseron aluketta laittamalla siihen huonot hihat, sillä... No olisihan se vaan tyhmää!

Mutta kyllä minä joskus ihan oikeasti saan jotain valmiiksikin!

Minun suuri hameeni on nyt nimittäin valmis. Hameen vyötärökappale nousee täysin uusiin korkeuksiin: jos sitä korottaisi vielä kolme senttiä, sen voisi liittää mustiin rintsikoihin, minkä jälkeen se olisi mekko. Viehättävää. Yritimme viimeyönä saada valokuvattua sitä, mutta setä joka valokuvasi ei osaa käyttää minun kameraani, ja kuvat olivat hieman tärähtäneitä.

Hameen valmistumisen takia minun tekisi nyt mieli saada kutsu sellaisiin juhliin, joissa tuohon hameeseen voisi pukeutua. Se ei ole varsinaisesti ihan sellainen, että siihen voisi pukeutua mennessään töihin tai ajaessaan polkupyörällä. Ehkä minun täytyy itse järjestää sellaiset juhlat.

Minun työpaikkani ei tänäaamuna tehnyt töitä, koska satoi vettä. Vesisade ei varsinaisesti estä työntekoa, mutta se ajaa pois asiakkaat, jolloin töitä ei niinsanotusti kannata tehdä. Töiden peruuntumisen ansiosta minulla oli aikaa askarrella Ilmari Kianto-näytelmän käsiohjelmaa, ja nyt siitä on yksi versio valmiina. Toivon, että se menee läpi sellaisenaan, vaikka joku onkin sitä mieltä, että siihen pitäisi laittaa vielä yhdet laulun sanat. Ne eivät oikeastaan mahdu sinne.

Nukkekodinrakentaja

Minä aion tehdä itselleni nukkekodin. Siitä tulee ainakin iso, mutta ensin pitää ostaa vaneria. En tiedä mistä sitä saa. Harkitsin hetken aikaa myös hirsirakentamista, tai nukkekodin muuraamista tiilistä (ensin ajattelin pieniä nukkekotitiiliä, sitten isoja talonrakennustiiliä), mutta totesin että ehkä myöhemmin. Olen hankkinut pieniä viehättäviä nukkekotikalusteita, joten tietenkin tarvitsen myös uuden talon, jossa on ainakin kolme kerrosta. En ole koskaan rakentanut yhtään mitään, mutta ehkä on parempi aloittaa nukkekodeista kuin omakotitaloista.

Viikon aikana ompelin myös huikean nätin hameeni loppuun. Siinä on kaksi kerrosta, ohutta läpinäkyvää mustaa silkkiä, ja paksumpaa, vähän vähemmän läpinäkyvää mustaa silkkiä. Kangas liikkuu hienosti, ja sen ääni on aivan täydellinen. Laitan siitä ehkä kuvan kunhan se on ihan lopullisesti valmis. Nyt sen helmassa on vielä nuppineuloja. Ylijääneestä päällyskankaasta ompelin huivin joka sopii minuun täydellisesti!

Olen myös viikon aikana kokeillut vadelmapiirasreseptiä, jonka bongasin perunajauholaatikon kyljestä. Se oli kyllä aika hieno, mutta toisaalta: perunajauho mainostaa itseään täysin gluteenittomana tuotteena. Miksi siis perunajauholaatikon kyljessä ei voi olla gluteenittomia leivosresepteja?

Ajattelin kerätä itselleni kasviston. Sellaisen kuin kouluissa on joskus vuonna yksi&kaksi tehty. Hävettää kun ei tunnista voikukkaa siksi kun aurinko paistaa väärästä suunnasta, joten ajattelin että kasviston kerääminen voisi auttaa tähän asiaan. Olen kerännyt jo monta kasvia, mutta voikukka puuttuu vielä. Ehkä käyn pian kasviretkellä teiden varsilla. Siellä on koiranputkia ja metsätähtiä ja puna-ailakkeja ja vaikka sun mitä!

Ilmari Kianto-näytelmän juliste on valmis ja sitä on myös levitelty ympäriinsä. Sen tulostaminen oli hankalaa, sillä se ei tahtonut siirtyä kunnan koneelle samannäköisenä kuin mitä se oli täällä. Saimme sen kuitenkin paperille, eikä siitä edes puuttunut kovin paljoa tekstiä. Esityspaikka oli leikkautunut pois, mutta Ankku on pätevä käsinkirjoittaja, ja lisäksi se joskus jopa kantaa mustaa tussia takataskussaan ihan vain varmuuden välttämiseksi.

Kaikkea tätä minä teen silloin kun minun pitäisi lukea ylioppilaskirjoituksiin. Nyt lisäksi muistin blogin salasanan, joka oli jonkin aikaa unohduksissa. Sitä ihan urakalla arvailtiin. Sähköpostiongelma ei ota korjautuakseen, joten salasana ei lähety edes sinne. Piru salasanat periköön!

Juhannus on meillä rattoinen...

Hohhoijjakkaa... juhannus oli ilmeisesti. Hieno tekosyy jälleen yhdeksi päiväksi vetää nassu täyteen ja luopua täysin kaikesta olemassaolemisen järjestyksestä. Aivan kuten julkiset juopottelupäivät yleensäkin.

Muorit puolestaan sanovat, että juhannuksena kesä onkin jo ohi. Jokin vaari puolestaan muutamia kuukausia sitten totesi, päivitellessään päivien pitenemistä, että "kyllä ne päivät nytten pitenee, mutta kohtapa se onkin jo juhannus, minkä jälkeen ne taas lyhenee."

Juhannuksen takia monet ihmiset kokevat suorastaan velvollisuudekseen olla humalassa. Teinit ja muut ysiluokkalaiset etsivät kuumeisesti piilopaikkoja missä voi ryypätä salaa, sillä ilmeisesti niillä on isejä ja äitejä jotka suuttuvat.
Törmäsin eilen (juhannusaattona) iloiseen kirkuvaan mutta äärimmäisen säälittävään teinilaumaan eräässä pusikossa suon laidalla. Äidit on varmaan hirmu pelottavia, kun ihan semmoiseen kuuseen viitsittiin kiivetä siiderinlitkimisen perässä. Toivottavasti maksoi vaivan.

Myös iseillä ja äideillä on usein samansuuntaisia velvollisuuksia juhannuksena. Aattoa edeltävänä päivänä ryysitään kaupassa ja ostetaan kaljaa. Sitten kaahataan kesämökille, poltetaan ehkä sauna, ja eletään ainakin kaksi päivää kuin siat pellossa, vaikka muuten ollaan periaatteessa hyvinkin sisäsiistejä ihmisiä.

Voi niitä muoreja ja vaareja. Voi niitä teinejä ja äitejä ja isiä. Voi voi voi. Voi näitä julkisia juopottelupäiviä.

Etukäteen veikkailimme kuolonuhrien ja hukkuneiden lukumäärää. Tämänvuotiset kuusi kappaletta jäi pahasti jälkeen etukäteen arvaillusta sadastakahdestakymmenestäkuudesta. Kirjoitetaan pitkät numerot kirjaimilla! Yksikään niistä ei ole edes hukkunut.

Yösepustus

Huhhuh!
Viimeisimmästä kirjoituksesta on paljon aikaa.

Ilmari Kianto-näytelmä etenee. Tänään harjoiteltiin jälleen ja harjoitukset tuntuivat ihan... harjoituksilta. Kyllähän siitä on näytelmä tulossa vaikka kaikin paikoin se ei ihan siltä ole tuntunutkaan. Nyt myös näytelmän juliste alkaa olla valmis. Se pitäisi oikeastaan enää kopioida ja levittää mutta muuten se on siis vallan hyvässä kuusessa. Ankku nimittäin päätti puuttua julisteen askarteluun ja laittoi siihen hieman vauhtia.

Minulla on ihan järjettömän hauskoja kappaleita kesäläksynä, siis viululla soitettavana. Minulla on Bartokin Romanialaisia kansantansseja, Wieniawskin Kuyawiak (joka on kaiketikkin puolalainen kansantanssi) ja Kabalewskin viulukonsertto, josta en tiedä kuinka monta osaa minun halutaan soittavan. Ehkä hieman itäeurooppalaista mutta se on joskus ihan hyvä.

Meidän pienellä hauvallamme, Maikki-Joosepilla, puolestaan ei mene lainkaan hyvin. Eläinlääkäritäti leikkasi siltä viikko sitten pois kaksi varvasta, ja nyt sillä on reiät tassuissa ja keltainen kauluri kaulassa. Voi itkua ja murhetta!

Kuka hullu on töissä kesällä vaikka on kesäloma?

Minä olen kesätöissä. Olen oppaana eräässä museontapaisessa ja kierrätän siellä ryhmiä ja kerron juttuja. Tänään sinne ilmaantui vuoden 1978 ylioppilaat siitä samasta koulusta missä minä nyt opiskelen. Niillä oli mukanaan myös nykyinen rakas matikanopettajamme, joka oli kuulemma siellä opettajana jo silloin vuonna 1978.

Eilen oli minun ensimmäinen opastuskierrokseni ja sain kurkkuni hieman kipeäksi mutta tänään se toimi taas hyvin. Työnantajani tosin sanoi että oppaille on ihan normaalia menettää äänensä ainakin yhden kerran kesäkuussa. Työ on nimittäin ulkoilmatyötä, jota säestää aaltojen pauhu ja tuulten humina. Hahaa!

Toivotin eilen eläkeläisryhmälle hyvät kesäloman jatkot, kunnes muistin että eläkeläiset eivät hirveästi lomaile. Kai sekin oli pakko ainakin kerran sanoa.

Koiralla on taikakorvat!

Kyllä! Meidän lemmikkieläimellämme on taikakorvat. Koira kuulee aina jos joku, vaikka sitten mitenkin varovasti, raottaa jääkaapin ovea. Sitten se ilmestyy paikalle hiljaa kuin aave (kyllä se oikeasti ihan vähän kipisee lattialla) ja ottaa kasvoilleen liikuttavimman ilmeensä. Loistavaa!

kesäloma!!!

Kirjoitusstressi alkoi virallisesti tänään kun kaivoin esiin filosofisen etiikan kurssikirjan. Sain luettua sitä noin kolme sivua kunnes nukahdin. Ei, se ei ole tylsää, heräsin vain aikaisin aamulla... Täytynee kaivaa se matikankirjapinokin muistuttamaan olemassaolostaan, ja lainata puuttuva äidinkielenkirja murmeliltani

Olin lauantaina maailman ihanimmissa ylioppilasjuhlissa. Juhlittava ylioppilas on maailman ihanin ihminen, jota hyvin paljon rakastamme! Juhlissa oli paljon hurmaavia sukulaistätejä ja ihanaa auringonpaistetta joka sai minut kyllä hieman palamaan, mutta ei sentään kovin pahoin.

Minun tietokoneellani on sähköpostiongelma suomi24:ssä. On usein kovin surkeaa jos sähköposti ei toimi, ja varsinkin silloin kun kommunikaatio ulkomaailmaan on vähintään puoliksi riippuvainen sähköpostista. Luulen että tarvitsen sähköpostilaatikon johonkin muuhun paikkaan. Toisaalta olen asunut suomi24:ssä varmaan viimeiset kymmenen vuotta (siitä asti kun artic.fi (?) lakkasi olemasta). Sähköpostiongelman vuoksi käytän nyt sisareni omituista kannettavaa lätyskäkonetta jossa on hyvin herkät nappulat, minkä vuoksi tämäkin teksti todennäköisesti vilisee kirjoitusvirheitä.

Isosiskoneuvosto on jälleen tehnyt invaasion meidän taloomme. Taloa maalataan, eli virallisesti ne ovat tekemässä sitä. Isosiskoneuvostosta on minulle joskus hieman harmia (sanovat, että viulua ei saa soittaa keskellä yötä), mutta tällä kertaa se ehkä säästää minua, sillä nyt ei tarvitse maalata koko taloa itse.

Tänään oli Ilmari Kianto-laulunäytelmän harjoitukset. Olen siis sellaisessakin puuhastelemassa. Oli muuten ehkä parhaat harjoitukset tähän mennessä sillä tunnelma oli ensimmäistä kertaa projektin aikana kovin rento ja iloinen. Ilmeisesti kesämieli on vallannut myös näyttelijäporukan.

--

Ilmoittauduin tänään ensi syksyn ylioppilaskirjoituksiin. Syksyllä on siis ohjelmassa äidinkieli, matematiikka ja filosofia.

Tänään oli myös ohjelmassa jokavuotiset (sanovat kyllä että vain joka toinen vuosi, minä taas olen varma että viimevuonnakin oli) purkkatalkoot, joissa irroitetaan purkat ja mähmät tuolien ja pöytien pohjista. Inhoittavaa!!! On kyllä sekin että niitä sinne pöytien pohjiin liimataan...

Kesäloma alkaa ihan kohta. Koireläin makaa ja jos sen mahaa rapsuttaa niin sen selkä liikkuu.

Gaudeamus igitur

Minä opiskelen lukiossa jossa kukaan ei tunne Gaudeamus igituria! Eikö olekin hirveää!Opettajakunnalla voi olla jokin hämärä muistikuva moisesta rallatuksesta, mutta häpeä on aina hirmuinen kun kukaan ei laula sitä lakitustilaisuudessa jossa sitä siis veisataan yhteislauluna.

On tietysti vaikeaa laulaa laulua jota ei ole koskaan kuullut, joten me erään murmelini kanssa päätimme ryhtyä toimeen. Eli siis: huomenna rehtorin vuotuisen kevätjäpinän yhteydessä järjestetään yhteislauluharjoitukset. Ellei tähän syystä tai toisesta jää aikaa (rehtori puhuu usein pitkään ja hitasti), teemme invaasion aamunavauskomeroon, josta soitamme kyseisen renkutuksen keskusradion kautta. Onnistuimme nimittäin saamaan sen CD-levylle (en kyllä kerro miten), mikä ei suinkaan ollut turhan helppoa. Niinkin tunnetuksi kappaleeksi sitä löytyy varsin huonosti kirjastosta, koulusta, musiikinopettajalta tai muulta kouluhenkilökunnalta tai internetistä tai yhtään mistään.

Ajattelimme kuitenkin ihan vain paljon turhaa työtä tehtyämme lahjoittaa sen levyn sitten käytön jälkeen koululle, että jos siellä vielä joku muu haluaa tehdä jotain yleissivistävää työtä joskus, niin sen ei enää tarvitse olla niin turkasen vaikeaa.

Tämä blogi näyttää elävän jollain kummalla aikavyöhykkeellä joten yritän seuraavaksi selvittää sen kuntoon.

Parsakaalin kohtalo

Parsakaali muuttui viimeyönä parsakaalipiiraaksi, joka oli ihan hyvää vaikka timjami puuttui. Parsakaalipiiras taas muuttui perheenjäsenten aamupalaksi joten sillä ei enää mene kovin hyvin.

Parsakaalipiirasta tehdessä tuli rikottua yksi kananmuna liikaa, ja koska se piti laittaa johonkin, päädyin leipomaan kakun johon piti rikkoa vielä kaksi kananmunaa lisää. Meidän leipomiskirjassa on kuivakakku joka tehdään sokerikakkutaikinasta. Se on hyvin kiehtovaa. Sokerikakkutaikinaan lisätään kanelia tai kardemummaa (laitoin kanelia), ja kun se on paistettu, kakku kostutetaan omenamehulla. Tarjoiltaessa kakun keskelle (siihen reikään, kakku paistetaan siis rengasvuoassa) voi laittaa kermavaahtoa ja vadelmia. Leipomiskirjan mukaan tarvitaan myös vadelmanlehtiä, mutta en usko että niiden puuttuminen kaataa maailmaa.

Öisin leipominen on kivaa.

Hei kaikki rakkaat mushukkaiseni!

No niin, tästä se siis lähtee. Tämä on olevinaan Ankun blogi, jonka tarkoitusta se ei ihan itsekkään tiedä. Kyllä tämä tästä vielä...

Minulla on usein sellainen tunne että minun pitää kirjoittaa kaikki minun olemiseni. En kuitenkaan usko mihinkään päiväkirjaan, sillä on aivan turhaa kirjoittaa mitään jos kukaan ei ikinä lue sitä. Haha... Kirjoitan kirjeitä, mutta kirjeenvaihto on hidasta eli en voi raportoida itsestäni aina kolmen tunnin välein, ja sehän on täysin sietämätöntä!

Nyt minä menen kauppaan ostamaan parsakaalia. Parsakaali on hyvää, mutta nyt en syö sitä: aion nimittäin leipoa ensiyönä.

See you!