Akateeminen kustannusliike ja Spes Patriae

Hmmmph... Akateeminen kustannusliike haluaa edelleen minun kuvani Spes Patriae-kirjaan, vaikka en lähettänyt sitä kahteen edelliseen määräaikaan mennessä. On myös olemassa vaihtoehto, että kuvan voi lähettää sähköpostilla. Ohjeiden sanotaan löytyvän ylioppilaskuvaston nettisivulta. Menin katsomaan ohjeita. Nettisivuilta minulle selvisi, että ylioppilaskuvastolle pitää lähettää viesti, että se sitten laittaa ohjeet minun sähköpostiini. Tässä vaiheessa jo melkein ärsyynnyin, mutta laitoin sinne silti viestin. Nyt minä olen totaalisesti suuttunut, koska ne eivät ole sitten kuitenkaan laittaneet niitä ohjeita minun sähköpostiini. Siis haluatteko te minun kuvan siihen kirjaan vai ei? Saa nähdä, muistanko laittaa sitä sinne ollenkaan, kerta tekevät asiat noin hankaloiksi.

Ein klein klavierspieler

Pianotunnit ovat ainakin tämänpäiväisen, eli virallisesti ensimmäisen perusteella jotain todella kummallista.

Ensinnäkin tänään minusta oli todella outoa mennä soittotunnille ilman, että minulla oli minkään valtakunnan soitinta mukanani. Kuinka pianoon voi ikinä kehittää kovin läheistä ja rakastavaa suhdetta, jos sitä ei voi kantaa paikasta toiseen eikä sen kanssa voi matkustaa bussilla saatikka sitten lentokoneella. Usein parjaamamme maailman epäkäytännöllisin saksofonilaukkukin tunnostaa oikein lämpöiseltä ja rakkaalta moisen tyhjyydentunteen jälkeen.

Toiseksi, mennessäni tänään pianotunnille, minulla oli mukanani kappale, jota olin harjoitellut ehkä kolme viikkoa, ja josta olin sinä aikana saanut suomennettua ehkä kaksi riviä pampuloita, joita en silti kykene soittamaan ulos jos joku katsoo. Pampuloiden ihmeitä pitkähermoisen opettajani kanssa selvitellessä tutustuimme myös pianon soiton perusalkeisiin: pedaalin käyttämiseen, sorminumeroihin ja johonkin ihmeen rannejuttuun, joka pelastaa minut jännetupen tulehdukselta (Ei kuulemma olisi kivaa, jos minulla olisi sellainen kolmen viikon kuluttua. Sellaisen saa helposti jos soitetaan liian vaikeita kappaleita). Tämän kaiken työn ja vaivan lopputulos tulee olemaan jotain sinnepäin mitä ylläoleva herra soittaa. Ainakin kappale on jotakuinkin sama.

Iloisen hämmennyksen kruunasi vieläpä lopputunnista käyty keskustelu mahdollisesta kurssitutkinnon suorittamisesta. ("Katsotaan sitten että olisiko se kenties perustaso 1, 2 vai ehkä jopa 3") Kun minä yritän vielä kaikin voimin lukea nuotteja, ja etsiä pianosta kutakin pipanaa vastaavan nappulan. Ja toteuttaa ranne-käsivarsijuttua, joka pelastaa minut jännetupen tulehdukselta. Onneksemme herra pianonsoitonopettaja on kuitenkin ymmärtäväinen setä, joka sanoi, että jos jokin kohta tuottaa minulle suunnatonta henkistä tai fyysistä tuskaa, niin minun ei ole mikään pakko katsoa sitä kotona yksin.

P.S. Viululla tuskin olisi mahdollista kuvitella, että joku joka ei ole ikinä soittanut ko.soitinta, aloittaisi perustaso 3:n tasoon luokiteltavasta kappaleesta.Vaikka sellaisessa on kasoissa vähemmän pipanoita kuin esimerkiksi "Kuusessa". Viuluun liittyy salaisia viulunsoittamisjuttuja, joiden takia edes jousen kääntämisen opetteluun ei riitä yksi elinikä. Viulu on ihana soitin, ja yksinkertaisuudessaan tyrmäävä!