Kamarimusiikkia ja kasvolihasten käytön vajausta

Eilisessä kvartettiharjoituksessa jouduin ehkä ensimmäistä kertaa elämässäni huomaamaan, mikä merkitys oikeasti on sillä, että on soittanut jonkun ihmisen kanssa joskus ennenkin.

Minulla oli ennen (saattaa toki olla vieläkin) sellainen kamarimusiikkiystävä, joka alttoviulua iloisesti soitti, ja jonka kanssa paljon puuhastelimme. Harjoittelimme yhdessä orkesteristemmoja, soitimme, sovitimme, soittamista opiskelimme, nauroimme ja lauloimme, ja välillä söimme pullaa. Aivan aikojen alussa aloitimme soittamisen samana päivänä, ja siitä asti olimme olleet erottamattomat.

Nykyään minulla on kolme pientä kamarimusiikkiystävää. Nämä kolme ovat soittaneet yhdessä muutaman vuoden, minä puolestani ajauduin mukaan noin kolmen minuutin varoitusajalla. Kaikki kamarimusiikkiystäväni ovat kovin päteviä ja taitavia soittajia, ja vaikka harjoittelemamme pätkä alkoi eilen jo ajoittain muistuttaa etäisesti musiikkia, niin jotain kokonaisuudessa silti on vielä vikana.

Uudet kamarimusiikkiystävät eivät nimittäin juuri lainkaan reagoi minun ilmeilyihini. Minun kanssani musisoineethan ovat ehkä joskus saattaneet huomata jonkinlaista naamallista viestintää esimerkiksi tilanteissa, joissa tahdon tiiviimpää kontaktia, artikulaatio tai ns. svengi on epäyhtenäistä, tai jos toinen vain kertakaikkiaan soittaa tai laulaa väärin. Uudet kamarimusiikkiystävät eivät kuitenkaan ottaneet ilmeilyäni eivätkä edes komentelevaa soittotapaani millään tavoin huomioon, minkä vuoksi tunsin itseni ensin todella yksinäiseksi, ja lopulta, soiton tauottua, jouduin jopa avaamaan suuni, ja keskustelemaan puheäänellä niistä asioista, jotka on aina näihin päiviin asti ollut tapana hoitaa ajatuksia lukemalla.

Toiseksi: uudet kamarimusiikkiystävät eivät myöskään naamaile minulle. Joskus käy oikeasti niinkin, että edes minä en ihan automaattisesti tiedä, miten jokin asia pitäisi soittaa tai muotoilla. Jos tässä tilanteessa ilmeilen kysyvästi, niin kukaan uusista kamarimusiikkiystävistä ei vastaavasti ilmeile minulle ohjeistavasti tai komentavasti, ja näin joudutaan jälleen turvautumaan siihen pahaiseen verbaliikkaan.

En muuten ole koskaan aiemmin huomannut, sen paremmin omani kuin vanhojen kamarimusiikkiystävienikään naamailmaisun mittasuhteita, ennen kuin eilen, jolloin sen vaikutus oli kokonaan karsittu pois.

Herkkuja Anskun opiskelijakeittiöstä

Jostain syystä minun nykyisessä keittiössäni kokattu ruoka maistuu paljon paremmalta kuin entisen talon keittiössä. Olen löytänyt kaksi mahdollista selitystä, mistä tämä saattaisi johtua. Ensimmäinen mahdollinen selitys on se, että nyt voin kokata päivällä, jolloin saatan olla hivenen fiksumpi, kun taas entisen talon keittiössä jonkunkaanlaisen työrauhan saavuttamiseksi täytyi työskennellä öisin. Lisäksi, usein kun kokkasi yöllä, keitoksen valmistuttua väsytti niin, että sen jäähtymistä ei jaksanut odottaa, joten ruoka jäi jäähtymään pöydälle, eikä se enää aamulla välttämättä ole ollut kovin tuoretta. Toinen mahdollinen selitys on, että nykyisessä keittiössä eri ruokia on vain sen verran, kuin niitä on itse muistanut ostaa. Tämä pienentää sitä mahdollisuutta, että yhteen sörsseliin tulisi viskeltyä kovin monia erilaisia aineksia, mikä taas on usein vaarana siellä, missä on pakastin ja kokonainen kaapillinen kuivaruokia.

Tänään tein makaronilaatikkoa, johon laitoin GoGreenin Salsa Kidneypapuja, jotka ovat siis valmiiksi keitettyjä ja maustettuja ja oikeastaan tuote on aika mainion oloinen. Mainittakoon siis vielä, että tässä opiskelijakeittiössä ei ole kertakaikkiaan mitään mausteita olemassa, joten tällaiset tuotteet ovat aika mainioita. Lisäksi laitoin laatikkoon noin desin soijarouhetta, makaronia noin 3 desiä (keittämättömänä), suuren sipulin (sipulia kyllä taisi olla myös tuossa papusekoituksessa), ja... siinäpä se. Munamaitoon taisin laittaa kolme kananmunaa ja noin neljä desiä kauramaitoa, ja sinne laitoin myös vihreää currytahnaa mausteeksi. Ehkä tässä sittenkin on hivenen sellaista makua, että heitellään sekaan mitä kaapista sattuu löytymään, mutta sörsseli itsessään osoittautui yllättävänkin toimivaksi.

Itsepaljastuksen tarvetta jälleen...

Vihdoinkin! Viikkoja jatkunut uutispimento on ohi! Sain nimittäin vihdoin oman koneen kotiini, voin lukea uutisetkin vaikka joka aamu, vaikka ennen seitsemää!

Olen nimittäin elänyt siis viimeiset monta viikkoa ihan vaan koulun koneiden varassa, ja samalla kun ei omista telkkaria, radiota, eikä saa sanomalehteä, voi olla hyvinkin pihalla ympäröivän maailman tapahtumista. Ja muuten, kun lukiolla aina ne keittiötädit varasti Hesarin, niin voinpa kertoa, että nykyiseen kouluun ei edes tule sanomalehteä, ainakaan opiskelijoiden luettaville. Missasin ihan täysin JHL:n työnseisauksen viime perjantaina, ja voi hyvänen aika jos sellainen tieto olisi yllättäen perjantaina osoittautunut tarpeelliseksi. ("Ai oliko tuo uutinen nestepommin suunnittelijoista totta? Minä luin eilen sunnuntaihesarista jotain taustareportaasia siitä, ja luulin sitä vaan joksikin kauhuskenaarioksi"

Mutta nyt minulla on soma, pieni, musta läppäri. Näppäimet ovat pienemmät kuin isoissa näppiksissä, joten tuskin tämä minun oikeinkirjoitustani ainakaan parantaa, mutta se ei ole minun kärsimykseni. Ja nettikin toimii hienoisen vääntämisen jälkeen.

No, kun kerran aloitin, niin jatkankin sitten vielä vähän. Olen tosiaan aloittanut koulun. Lukujärjestykseen kuuluu viulun soittoa, pianon soittoa, huomisesta alkaen laulua, orkesterisoittoa, kuorolaulantaa; tällä hetkellä kahta, pian ehkä jopa kolmatta kamarimusiikkiyhtyettä; "muusikon työkaluja" eli MTK:ta, ja barokkimusiikin opiskelua cembalon soiton merkeissä. Tänne tosiaan perustettiin kuoro ihan nyt vasta tänä syksynä opiskelijoiden toivomuksesta. Kuoronjohtajalla on kuulemma muutoin vapaat kädet, mutta ensi keväänä laulamme kuoro-osuuden sävellyksessä olevan lastenoopperan konserttiversiossa. Ilmeisesti luottamusta tämän kuoron tulevaisuuteen sentään löytyy. Kuoron sukupuolijakauma on hyvinkin terveellinen ja tyypillinen: neljästä kymmenestä laulajasta viisi on miehiä.

Jeps. Voisin käydä hiukan vähäsen ulkoilemassa. Viimeviikolla käytin rahaa lenkkareihin ja ulkoiluvaatteisiin. Nyt minulla on ekaa kertaa ehkä sataan vuoteen ehjät lenkkarit (ainakin siihen asti kun ulkoilen ne puhki). Minun pitäisi pitää pyykkipäivä. En ole pyykännyt koko täällä olemiseni aikana, joten minulla on noin kaksi puhdasta sukkaa. Sitä en kuitenkaan tee näin iltasella enää.

Pakkausta...

Luultavasti huomenna minun loputkin tavarat lähtee Kuopioon, ja minä itse myös, koska työt loppuvat. Nyt kyllä huomasin, että minun olisi ollut syytä hiukan ajatella myös vaatekaapin pakkaamista ensimmäisen muuttokuorman mukaan, sillä kaikki tarpeelliset romppeet eivät millään näytä mahtuvat matkalaukkuun. Tämänhetkinen laukkuni ei kyllä ole se kaikkein suurin mahdollinen, sillä halusin valita sellaisen, jossa on renkaat. Varastosta löytyisi kyllä vielä se suurempi kassi, mutta haluan pitää sen viimeisenä vaihtoehtona, sillä minulla on edelleen kannettavana myös viulu, saksofoni ja jättiläisetana.

Jep. Jatkan siis pakkailua, ja yritän saada kaiken mahtumaan. Jippiaijei.

P.S. Tutkin bussi- ja juna-aikatauluja, ja totesin, että niillä välineillä ei kyllä huomenna enää töiden jälkeen pääse Kajaania kauemmaksi. No, sit pitää katella.

---

Tänään oli tämän kesän ensimmäinen, virallinen, työsopimuksen mukainen työpäivä. Ei edes satanut vettä, joten risteilykausi lähti liikkeelle ihan kivasti. Aamulla paikalle saapui jopa ihmisiä. Iltapäivällä sensijaan oli hiljaisempaa, joten aioin viimeinkin kirjoittaa uusiksi kansiostani yhden sivun, joka minun oli tarkoitus kirjoittaa uusiksi jo viime kesänä, mutta kappas vain - sainko aikaan... Kirjoitin sillä sivulla olevat asiat muistaakseni viime keväänä keskellä yötä suuren lähdekritiikistä johtuvan epätietoisuuden vallassa. Se sivu on edelleen kovasti sen näköinen.

Ensiviikolla ronttaamme itsemme erään karviaispallon kanssa Kuhmoon laulamaan kansanmusiikkia. Tuskin maltan odottaa... harmi vaan, että me ei päästä sinne Venäjän puolella järjestettäviin tapahtumiin. Johonkuhun iski pieni Venäjänkarjalan kulttuurimatkailuinnostus tuon viimeisimmän karjalanmatkan seurauksena. Ai niin, tämä tapahtuma johon kansanlaulukurssi liittyy, ulottuu myös Suomussalmelle tuoden 5.7 nuorisoseurantalolle Piirpauken (mitään havaintoa, miten tätä nimeä oikeasti taivutetaan?), rohkenen suositella sitä ihan näin yleiseti ottaen.

Ankku tahtoo soittaa saksofonia. Miksiköhän sitä ei ikinä huvita soittaa päivällä, vaan pelkästään öisin.

Unkka uupuupuu

Nyt olen sitten jo käynyt ainakin miljoonissa pääsykokeissa. Helsinkiin en siis ainakaan päässyt, se on jo tiedossa, eikä muillekaan voi enää juuri mitään. Kuopion ammattikorkeaan pääsykoe on tosin vasta ylihuomenna, joten sen kokeen tulokseen on vielä mahdollista vaikuttaa, ja Jyväskylän 2. vaihekin on vielä edessä. Mitähän minä teen sitten kun kaikki kokeet on ohi.. Ehkä siivoan.

Jostain pitäisi vielä yrittää repiä loistokkuutta niihin jäljellä oleviin kokeisiin... On nimittäin kovin nuutunut olo viimeisten kahden viikon mankelin jälkeen. No, kunhan nämä on ohi niin sit onkin kesä ja pääsee taas töihin. Ja saattaa taas olla rahaa tehdä ostoksiakin. Minulla on jo kilometrien pituinen lista CD-levyjä, jotka tulee hankittavaksi. Huhuu!

Purkkikeittiö

Me leivottiin erään mörmykkäisen kanssa vappuaattona suuressa mitääntekemättömyyden tuskassa pizzaa, josta sattumalta tuli aika hyvää. Minä laitan ohjeen tänne ennen kuin unohdan sen tyystin:

Pohja:
2 dl vettä
30 g hiivaa
1/2 tl suolaa
4 rkl öljyä
5 dl vehnäjauhoja

Taikinasta pitäisi saada neliön muotoinen, uunipellin kokoinen pizzapohja kaulimalla nurkkiin päin. Mikäli taikinasta ei näillä ohjeilla tule neliötä, niin sen voi jättää täydellisen pyöreäksi (niinkuin meidän pohjalle tapahtui).

Päälle tulevat asiat:
1 sipuli
basilikaa
1 prk chilimausteista tomaattimurskaa
1 prk yrttimausteisia herkkusieniviipaleita
mustia oliiveja
anansrenkaita
juustoa

Lähes kaikkia noita juttujahan löytyy sieltä kaupan säilykepurkkihyllystä. Ilmeisesti tämän pizzan salaisuus ovatkin juuri nämä kummallisesti maustetut purkkitarvikkeet. Käytännössä siis kuullotimme sipulin, keitimme tomaattimurskaa samassa kattilassa hieman kokoon, ja sekoitimme basilikan ja valutetut herkkusienet siihen. Oliivit tulevat viipaleina ja ananakset renkaina. Sitä paistetaan 12-15 minuuttia 250 asteessa.

Aamu

Minulla oli eilen virallisesti viimeinen työpäivä siinä paikassa jossa olen ollut. Töissä käymisen lopettaminen on ehkä ihan fiksua sellaisessa tapauksessa, kun ei ole ehtinyt käydä siellä kahteen viikkoon, eikä sinne oikeastan ehdi kahteen seuraavaankaan viikkoon.

Koulujen pääsykokeetkin alkavat pikkuhiljaa olla käsillä. Pääsykoejono aloittaa purkautumisensa ensiviikon maanantaina olevilla amiksen pääsykokeilla. Ko. ammattikoulu lähetti minulle viimeviikolla pääsykoekutsun, ja sitten se vielä jälkikäteen postitti minulle erikseen kartan, jonka turvin löydän rautatieasemalta koepaikalle. Pitäneekö tästä päätyä johtopäätökseen, että keskiverto amikseen hakija on siinämäärin avuton tapaus, että se ei saa reittiä itse selvitettyä...

Huhhui kun nukuttaa. Olen menossa vielä kajaaniin tänään, säestykseen, mutta en kyllä jaksaisi ihan. Lähteekö joku mukaan?

Ps. Joudun ehkä perumaan joitain aiempia puheitani pianonsoittoon liittyen: Minulla nimittäin oli toissapäivänä todella hauskaa pianon kanssa, kun harjoittelin nelijakoisen kappaleen säestystä (lue tässä tapauksessa: humppakomppia) eräällä Kotiteollisuuden kappaleella. Kappale on nuotteihin kirjoitettuna sangen mielenkiintoisen näköinen: A-osa on koostuu yhdestä äänestä, ja siinä on kaksi sointua. Sävellajina on a#-molli (seitsemän korotusmerkkiä). B-osa moduloituu D-duuriin (viulunsoittajille hyvin sympaattinen sävellaji), mutta sen voi niinikään kirjoittaa yhdelle viivalle: pallero viivalle, viivan päälle ja viivan alle. Tein kappaleesta myös pienoismuotoanalyysin, ja totesin, että kappale on muotoa "Parisikermä AB".

Orkesteriproggisten välipäivien aikaansaannokset

Minun pitäisi valmistautua pääsykokeisiin, eli toisin sanoen minun pitäisi työstää esityskuntoon noin 16 kappaletta ja yksi asteikko kolmisointuineen. Minä en tee asian eteen mitään, vaan olen alkanut kehitellä kaikenlaisia sijaistoimintoja.

Nukkekotiprojekti on nimittäin viimein lähtenyt käyntiin. En ole vielä saanut rakennettua taloa, tai edes hankittua siihen tarvittavia materiaaleja, mutta on kuitenkin jo alkanut rakentelemaan muita esineitä. Ensimmäisenä olen virkannut nukkekotiin sängynpeitteen joka siis näkyy kuvassa. Lisäksi olen kutomassa juttua, josta en tiedä vielä, mikä siitä tulee. Sänkyä on vielä tarkoitus maalata, harmi vaan että siirtokuvakukat jäävät sitten peittoon, ja siihen tulee myös varmaan jonkunlainen patja ja tyynyjä. Nämä jäävät kuitenkin ensiviikkoon, sillä loppuviikko vierähtää Messiaksen taivaisessa orkesterissa.

Kuulumisia Ankun oikean käden pikkusormenpäästä.

Selvästikin pianonsoittamisen inhoamisesta kirjallisessa muodossa on jotain hyötyä. Patoutumien purkamisen jälkeen minun oikeaan käteeni on nimittäin kasvanut jonkinlainen pianonsoittohermo, jonka ansiosta oikean käden sormet soittavat nyt yksitellen, eivätkä kaikki yhtä aikaa: näin ollen pianonsoitto kuulostaa huomattavasti aiempaa vähemmän rymistelyltä.

Virallisesti tästä päivästä alkaa kahden viikon orkesterisoittoputki. Toivottavasti minun uusi ihku pianohermoni ei surkastu, sillä en ehkä ehdi hirveästi harjoitella pianolla. Pakkaan kuitenkin pianomatskut mukaa ihan vain varmuuden välttämiseksi.

Suttuisia yksityiskohtia pianonsoittamisen typeryydestä. Ei pianonsoittajille!

Minä en pidä siitä, että pianot ovat aina epävireessä. Pianon vireisyydellä tarkoitetaan -sekä käytännön että teorian tasolla- aina vain erisuuruisia epävireisyyden asteita, mikä tässä vaiheessa pianistinelämää alkaa jo tökkimään todella pahoin.

Pianolla voi soittaa vain yhden pituisia ääniä. On sietämätöntä että eri aika-arvot muodostuvat pääasiassa sellaisesta kielenvärähtelystä, jota mikään ei pidä yllä. Kieli soi, vaikka mikään ei soita sitä enää. Mukaan täytyy aina sotkea hillitön määrä mielikuvitusta - muuten mitään mieltä ei ole. Ai niin: Minä en pidä siitä, että musiikin kuuntelussa täytyy käyttää mielikuvitusta saadakseen musiikin kuulostamaan musiikilta!

Lisäksi: Se kalikka jota kutsutaan pedaaliksi on aina väärinpäin. Jotta pedaalilla haettavat tehot toimisivat halutulla tavalla, pedaalia täytyy käyttää niin, että sen palikan toiminnassa ei ole järjen hiventäkään. Yritin tänään mielessäni piirtää pedaalin toiminnan muotoista oikean jalan ajatusviivaa (minä piirrän nuotteihini ajatusviivoja eri ruumiinosille) mutta se ajatusviiva ei näyttänyt ollenkaan kauniilta, enkä siis piirtänyt sitä kappaleeseen.

Sitten kun minulla on vapaus valita, vaihdan pianon oitis cembaloon. Siinä ei ole pedaalia, ja sen saa jopa vireeseen. Wikipedia sanoo, että soittaja virittää sen noin kerran viikossa, ja sen voi oikeasti virittää vireeseen.

Akateeminen kustannusliike ja Spes Patriae

Hmmmph... Akateeminen kustannusliike haluaa edelleen minun kuvani Spes Patriae-kirjaan, vaikka en lähettänyt sitä kahteen edelliseen määräaikaan mennessä. On myös olemassa vaihtoehto, että kuvan voi lähettää sähköpostilla. Ohjeiden sanotaan löytyvän ylioppilaskuvaston nettisivulta. Menin katsomaan ohjeita. Nettisivuilta minulle selvisi, että ylioppilaskuvastolle pitää lähettää viesti, että se sitten laittaa ohjeet minun sähköpostiini. Tässä vaiheessa jo melkein ärsyynnyin, mutta laitoin sinne silti viestin. Nyt minä olen totaalisesti suuttunut, koska ne eivät ole sitten kuitenkaan laittaneet niitä ohjeita minun sähköpostiini. Siis haluatteko te minun kuvan siihen kirjaan vai ei? Saa nähdä, muistanko laittaa sitä sinne ollenkaan, kerta tekevät asiat noin hankaloiksi.

Ein klein klavierspieler

Pianotunnit ovat ainakin tämänpäiväisen, eli virallisesti ensimmäisen perusteella jotain todella kummallista.

Ensinnäkin tänään minusta oli todella outoa mennä soittotunnille ilman, että minulla oli minkään valtakunnan soitinta mukanani. Kuinka pianoon voi ikinä kehittää kovin läheistä ja rakastavaa suhdetta, jos sitä ei voi kantaa paikasta toiseen eikä sen kanssa voi matkustaa bussilla saatikka sitten lentokoneella. Usein parjaamamme maailman epäkäytännöllisin saksofonilaukkukin tunnostaa oikein lämpöiseltä ja rakkaalta moisen tyhjyydentunteen jälkeen.

Toiseksi, mennessäni tänään pianotunnille, minulla oli mukanani kappale, jota olin harjoitellut ehkä kolme viikkoa, ja josta olin sinä aikana saanut suomennettua ehkä kaksi riviä pampuloita, joita en silti kykene soittamaan ulos jos joku katsoo. Pampuloiden ihmeitä pitkähermoisen opettajani kanssa selvitellessä tutustuimme myös pianon soiton perusalkeisiin: pedaalin käyttämiseen, sorminumeroihin ja johonkin ihmeen rannejuttuun, joka pelastaa minut jännetupen tulehdukselta (Ei kuulemma olisi kivaa, jos minulla olisi sellainen kolmen viikon kuluttua. Sellaisen saa helposti jos soitetaan liian vaikeita kappaleita). Tämän kaiken työn ja vaivan lopputulos tulee olemaan jotain sinnepäin mitä ylläoleva herra soittaa. Ainakin kappale on jotakuinkin sama.

Iloisen hämmennyksen kruunasi vieläpä lopputunnista käyty keskustelu mahdollisesta kurssitutkinnon suorittamisesta. ("Katsotaan sitten että olisiko se kenties perustaso 1, 2 vai ehkä jopa 3") Kun minä yritän vielä kaikin voimin lukea nuotteja, ja etsiä pianosta kutakin pipanaa vastaavan nappulan. Ja toteuttaa ranne-käsivarsijuttua, joka pelastaa minut jännetupen tulehdukselta. Onneksemme herra pianonsoitonopettaja on kuitenkin ymmärtäväinen setä, joka sanoi, että jos jokin kohta tuottaa minulle suunnatonta henkistä tai fyysistä tuskaa, niin minun ei ole mikään pakko katsoa sitä kotona yksin.

P.S. Viululla tuskin olisi mahdollista kuvitella, että joku joka ei ole ikinä soittanut ko.soitinta, aloittaisi perustaso 3:n tasoon luokiteltavasta kappaleesta.Vaikka sellaisessa on kasoissa vähemmän pipanoita kuin esimerkiksi "Kuusessa". Viuluun liittyy salaisia viulunsoittamisjuttuja, joiden takia edes jousen kääntämisen opetteluun ei riitä yksi elinikä. Viulu on ihana soitin, ja yksinkertaisuudessaan tyrmäävä!