Eilisessä kvartettiharjoituksessa jouduin ehkä ensimmäistä kertaa elämässäni huomaamaan, mikä merkitys oikeasti on sillä, että on soittanut jonkun ihmisen kanssa joskus ennenkin.
Minulla oli ennen (saattaa toki olla vieläkin) sellainen kamarimusiikkiystävä, joka alttoviulua iloisesti soitti, ja jonka kanssa paljon puuhastelimme. Harjoittelimme yhdessä orkesteristemmoja, soitimme, sovitimme, soittamista opiskelimme, nauroimme ja lauloimme, ja välillä söimme pullaa. Aivan aikojen alussa aloitimme soittamisen samana päivänä, ja siitä asti olimme olleet erottamattomat.
Nykyään minulla on kolme pientä kamarimusiikkiystävää. Nämä kolme ovat soittaneet yhdessä muutaman vuoden, minä puolestani ajauduin mukaan noin kolmen minuutin varoitusajalla. Kaikki kamarimusiikkiystäväni ovat kovin päteviä ja taitavia soittajia, ja vaikka harjoittelemamme pätkä alkoi eilen jo ajoittain muistuttaa etäisesti musiikkia, niin jotain kokonaisuudessa silti on vielä vikana.
Uudet kamarimusiikkiystävät eivät nimittäin juuri lainkaan reagoi minun ilmeilyihini. Minun kanssani musisoineethan ovat ehkä joskus saattaneet huomata jonkinlaista naamallista viestintää esimerkiksi tilanteissa, joissa tahdon tiiviimpää kontaktia, artikulaatio tai ns. svengi on epäyhtenäistä, tai jos toinen vain kertakaikkiaan soittaa tai laulaa väärin. Uudet kamarimusiikkiystävät eivät kuitenkaan ottaneet ilmeilyäni eivätkä edes komentelevaa soittotapaani millään tavoin huomioon, minkä vuoksi tunsin itseni ensin todella yksinäiseksi, ja lopulta, soiton tauottua, jouduin jopa avaamaan suuni, ja keskustelemaan puheäänellä niistä asioista, jotka on aina näihin päiviin asti ollut tapana hoitaa ajatuksia lukemalla.
Toiseksi: uudet kamarimusiikkiystävät eivät myöskään naamaile minulle. Joskus käy oikeasti niinkin, että edes minä en ihan automaattisesti tiedä, miten jokin asia pitäisi soittaa tai muotoilla. Jos tässä tilanteessa ilmeilen kysyvästi, niin kukaan uusista kamarimusiikkiystävistä ei vastaavasti ilmeile minulle ohjeistavasti tai komentavasti, ja näin joudutaan jälleen turvautumaan siihen pahaiseen verbaliikkaan.
En muuten ole koskaan aiemmin huomannut, sen paremmin omani kuin vanhojen kamarimusiikkiystävienikään naamailmaisun mittasuhteita, ennen kuin eilen, jolloin sen vaikutus oli kokonaan karsittu pois.
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti